Olen vasta nyt oppinut ymmärtämään vanhuksia, kun omassa perheessäni ikääntymisen tuomat ongelmat näkyvät selvästi. Kuvittelin viisikymppisenä olevani hyvinkin tietäväinen ja empaattinen, kun olin koko ikäni hoitanut vanhuksia, mutta vasta nyt ymmärrän asiat paremmin.
Jokainen vanhus on yksilö
Tietysti on hyvä, ettei ihminen etukäteen tiedä, mitä tuleman pitää, koska kukaan ei haluaisi nähdä omien rakkaidensa hiipumista. Nyt näen vanhempieni ja heidän sukupolvensa sukulaisten menettävän otteensa arkiseen elämään, mutta tulen sen varmaan näkemään rakkaan puolisonikin kohdalla ja hyvien ystävieni kautta.
Olen joka päivä osallisena useamman yli kahdeksankymppisen läheiseni elämässä ja siksi näenkin suurennuslasilla kaikki epäkohdat. Erityisesti minua on vuosien varrella harmittanut, miten hoitohenkilökunta niputtaa kaikki vanhukset samaan nippuun. Heidän mielestään kahdeksankymppiset saavat käyttäytyä näin, mutta 85-vuotiaan pitää olla jo toisin ja yli yhdeksänkymppisen pitää tehdä juuri niin kuin hänelle sanotaan.
Koin tämän taas hyvin konkreettisesti, kun anoppini 89v. halusi itselleen rollaattorikelkan ulkokäyttöön. Anoppini on ikäisekseen oikein hyvässä kunnossa ja muistikin toimii kunnolla. Hän hoitaa vielä ruokansa itse ja lähtee mielellään useamman kerran viikossa itse kauppaan, joka on noin kilometrin päässä. Se ei ole pakollista, koska hänet myös kuljetetaan kauppaan, niin usein kun hän haluaa. Hänelle se on kuitenkin henkireikä ja tapa ulkoilla sekä tavata ihmisiä.
Tähän asti hänellä on ollut apuna tavallinen rollaattori, mutta hän itse halusi sellaisen kelkkamallisen, jossa on isot pyörät. Soitin kaupungin apuvälinevuokraamoon ja kysyin, onko heillä sellaisia, että sitä voisi kokeilla. Heillä kuulemma on niitä, mutta niitä ei anneta enää yhdeksänkymppisille, kun sen ikäinen ei enää sellaista tarvitse.
Olin tosi loukkaantunut, että miten joku vieras ihminen, joka ei ole koskaan anoppiani nähnytkään, voi sanoa, ettei hänen enää tarvitse kauppareissuja tehdä. Anopilleni on äärimmäisen tärkeää, että hän voi olla itsenäinen, eikä hänen tarvitse raahata lapsiaan mukaan joka paikkaan, vaan saa ihan yksikseen mennä hakemaan tuoretta pullaa kahvinsa seuraksi. Liikunta pitää hänet virkeänä ja fyysinen hyvinvointikin paranee.
Me emme siis saaneet kelkkaa julkiselta puolelta, mutta onneksi oli mahdollisuus ostaa se omaksi. Tämäkään ei ole mahdollista kaikille ja harmittaa niiden puolesta, jotka jäävät ilman apuvälineitä, kun niitä jaetaan vain määrätyn ikäisille.
Kannusta älä nujerra
Oman isäni kohdalla suhtautuminen vanhan ihmisen fyysisiin mahdollisuuksiin oli aivan pohjanoteeraus. Tulen pitämään aina esillä tätä esimerkkiä, jottei kenellekään muulle käy niin. Onneksi isäni oli niin kovapäinen, ettei kuunnellut niin sanottuja asiantuntijoita ja onneksi äitini kannusti häntä siinä.
Isäni suvussa on erittäin vahva perinnöllisyys sydän- ja verenkiertovaivoihin ja olen suvustani ainoa yli viisikymppinen, joka on hengissä ilman sydänleikkauksia ja lääkityksiä. Isälleni tehtiin ohitusleikkaus hänen ollessaan kuusikymppinen ja toinen jalka amputoitiin noin 10 vuotta sitten hänen ollessaan noin 75-vuotta. Jalan amputaatio johtui huonosta verenkierrosta sekä sydämestä ja samoihin aikoihin tuli aivoinfarkteja, joita ei huomattu ja ne aiheuttivat hitaasti dementiaa.
Hän pärjäsi yli viisi vuotta hyvin jalkaproteesin kanssa, eikä käyttänyt mitään apuvälineitä, ei keppiä eikä rollaattoria. Kaikki maataloustyöt hän teki niin kuin ennenkin, eikä kukaan voinut nähdä hänen kävelystään, että toinen jalka oli proteesi.
Viitisen vuotta sitten piti amputoida toisenkin jalan jalkaterä niin, että vain kantapää jäi. Siinä sairaalakierrevaiheessa hänen jalkaproteesinsa hukkui joko Janakkalan tai Hämeenlinnan sairaalaan, eikä sitä löytynyt koskaan. Isäni kotiutettiin pyörätuolipotilaana, kun proteesia ei löytynyt. Sitten hän itse alkoi vaatia, että hänelle on tehtävä uusi proteesi, jottei tarvitse istua pyörätuolissa. Onneksi Janakkalan kunta kustansi tuon hukatun proteesin ja olin isäni mukana jokaisella kerralla, kun sitä teetettiin ja otettiin mittoja. Kolmen fysioterapeutin voimin hänelle vannotettiin, että te ette enää ikinä kävele, vaan proteesi teetetään vain siksi, että pääsee itse siirtymään pyörätuolista sänkyyn ja takaisin.
Painostaminen oli niin voimakasta, että minäkin uskoin näin käyvän. Onneksi isäni ei uskonut, vaan sinä päivänä, kun valmis proteesi tuli postin kautta kotiin, pyörätuoli siivottiin pois. Hän käveli omin jaloin vielä kolmisen vuotta tämän tapahtuman jälkeen.
Minusta on aivan järkyttävää, että tällainen virhearvio tehdään ja mollataan sekä väheksytään, ettei tuosta kävelystä tule enää mitään. He eivät olleet ennen isääni nähneet yhtään yli kuusikymppistä, joka palasi työelämään amputaation jälkeen ja isäni oli yli seitsemänkymppiä, kun hän jatkoi elämäänsä täysin siitä, mihin jäi. Toivon, ettei tällaista enää ikinä tapahdu kenellekään. Jokainen ihminen on yksilö oli ikä mikä tahansa.
Joko olet liittynyt postituslistalle? Liity nyt ja saat ensimmäisenä tietoa tulevista tarjouksista ja kauneushoitolan tapahtumista!
Kommentit
Lähetä kommentti