Sodasta selviytyneet

Suomessa on yleisesti ollut vallalla käsitys, että kaikki sodasta elävänä selviytyneet miehet olivat täysin traumatisoituneita, alkoholisoituneita ja väkivaltaisia. Onneksi nyt historiantutkija Jenni Kirves on nostanut esiin, ettei tämä ole oikea käsitys.

JSP. Haavoittunutta sidotaan. 1941, Viitasalo Erkki, valokuvaaja. (Sotamuseo)

Sodasta selvittiin

Olen omakohtaisesti kokenut harmistumista tästä yleisestä käsityksestä, että meidän sotaveteraanimme olisivat kaikki olleet enemmän tai vähemmän sekopäitä. Elin lapsuuteni samassa huushollissa isovanhempieni kanssa ja käsitykseni papastani eli äitini isästä oli aivan toinen. Hän ei todellakaan ollut mikään hermoheikko sekopää, vaan huumorintajuinen ja iloinen perhettään rakastava ihminen. Myönnän, että olin papan tyttö ja muistoni ovat kultaantuneet ja olen ehkä vähän liikaakin nostanut pappaani jalustalle. Olen törmännyt myös työelämässäni 80-luvulla näihin veteraaneihin, jotka olivat äkäisiä, helposti ärsyyntyviä ja epävakaita. 

Historiantutkija Jenni Kirves julkaisi pari viikkoa sitten kirjan He selvisivät sodasta, missä kerrotaan millaisia ihmisiä nämä viisi vuotta sodassa olleet olivat sodan jälkeen. Näissä tutkimuksissa tuli ilmi, että pääsääntöisesti miehet selviytyivät ihan kohtuullisen hyvin ja olivat mieleltään terveitä. Tämä on mielestäni hyvin tärkeää tietoa ja ainut tietämäni tutkimus, missä käsitellään myös ihan tavallisia sotaveteraaneja,  jotka selviytyivät normaalisti rauhan aikaan siirtymisen ja hoitivat työnsä sekä perheensä kunnialla. 

Itselleni tämä on merkittävä tutkimustulos, koska olen miettinyt olenko tulkinnut pappani selviytymistä jotenkin väärin. Pappani kohdalla tämä uusi tutkimus on siksikin tärkeä, että hänen sotakokemuksensa olivat keskimääräistä rankempia. Hän oli syntynyt 1915 ja oli sitä sukupolvea,  joka oli koko viisi vuotta rintamalla. Hänellä oli ainoastaan yksi kuuden viikon toipumisloma keväällä 1942, kun hän haavoittui kranaatinsirpaleista. Näitä kranaatinsirpaleita hän sitten nyppikin ihostaan koko lopun elämänsä ja muistan hyvin, miten hän välillä niitä kaivoi ihostaan. 

Pappani oli lääkintämies, joka oli etulinjan JSP:ssä eli joukkosidontapaikassa koko sota ajan. Itse hän kuvasi työtään niin, että sen jälkeen, kun toiset tappelivat, hän kävi keräämässä veriset raadot ja lajitteli ne eläviin ja kuolleisiin. 

Erityisesti minua on mietityttänyt arvostetun everstin Wolf H. Halstin kirjassaan kertoma arvio, ettei joukkosidontapaikalle pidä keneenkään mennä, kuin pakon edessä, koska siellä ei ihminen voi selvitä mieleltään terveenä puolta tuntia kauempaa. Onneksi tämä Jenni Kirveen tutkimus puoltaa sitä, että sieltäkin voi selvitä mieleltään terveenä. 

Sotatraumoja on monen tasoisia

Hyvin yleinen käsitys on myös, etteivät veteraanit kertoneet jälkeenpäin sotakokemuksistaan ja moni asiakkaanikin kertoo sodan kokeneen isänsä tai pappansa vaienneen tyystin sota-ajasta. Oma kokemukseni on erilainen, koska pappa puhui paljon sotakokemuksistaan ja yleensä iloisia ja hauskoja asioita. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että eniten hän puhui jatkosodan asemasotavaiheesta, kun aikaa kulutettiin puhdetöissä ja rakentamalla korsuja ja juoksuhautoja. Tässä vaiheessa oli aikaa esimerkiksi musisoida ja juuri musiikin pappani piti tärkeimpänä asiana, mikä auttoi selviytymään. Miesporukassa oli myös hyvää huumoria ja juuri sitä huulen heittoa pappani muisteli ilolla.

Olen vasta papan (k.1993) kuoleman jälkeen perehtynyt Suomen sotavaiheisiin niin, että olen ymmärtänyt tämän lääkintämiehen työn raadollisuuden. Lääkintämiehet joutuivat jatkuvasti priorisoimaan, ketä hoidettiin ensin ja missä järjestyksessä haavoittuneet pääsivät kuljetettaviksi JSP:hen. Vaikeimmin haavoittuneet jätettiin, koska ensin hoidettiin ne, joilla oli mahdollisuus selvitä. Tämä on ollut varmaan vaikea tehtävä päättää, missä järjestyksessä apua anovat miehet hoidettiin. 

Taistelupaikoilla oli varmaan kaaos ja etulinjassa liikkuvat lääkintämiehet olivat itsekin hengenvaarassa koko ajan. Taistelupaikoilla oli tietysti myös vihollisten haavoittuneita sotilaita eli neuvostoliittolaisia. Heidät hoidettiin vasta, kun omat haavoittuneet olivat saaneet hoitoa, mutta Geneven sopimuksen mukaan myös haavoittuneita vihollisia ja sotavankeja pitää auttaa. 

Tästä pappani kertoi järkyttävän kokemuksen, mikä vaivasi häntä koko lopun ikää. Hän oli tuonut jatkosodan aikana haavoittuneen vihollisen JSP:hen ja saanut lääkäriltä luvan hoitaa häntä, kunhan omat haavoittuneet oli hoidettu. 

Sotavangin tila oli arvioitu niin hyväksi, että hänellä oli hyvät mahdollisuudet selvitä hengissä. Aina, kun taistelutilanne rauhoittui, haavoittuneita siirrettiin taakse päin ja heitä lastattiin sairaalajuniin, jotka veivät potilaat kotirintaman sotasairaaloihin. Kertomansa mukaan pappani oli hoitanut tätä sotavankia monta päivää jsp:ssä ja pitänyt hänet hengissä. Sitten heidät kuljetettiin lähimmälle asemalle lastattavaksi sairaalajunaan. Pappani kertoi, että hän kävi useamman kerran kysymässä lääkäriltä, missä vaiheessa vangin sai junaan tuoda. Yhden kerran, kun hän oli paikalta poistunut ja jättänyt sotavangin itsekseen, joku oli käynyt ampumassa hänet. 

Sotavankia oli ammuttu käsiaseella ohimoon ja sen oli täytynyt olla joku upseeri, koska muilla ei käsiaseita ollut. Tämä tapaus vaivasi pappaani ja hän koki sen suurena epäoikeudenmukaisuutena. Sehän olikin sotarikos, mistä olisi voinut rauhan aikana jälkikäteen saada tuomion. Tämä kertoo myös siitä suuresta vihasta, mikä vihollista kohtaan oli. 

Suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan tämän Jenni Kirveen kirjan. Äänikirjassa lukijana on Krista Putkonen-Örn, joka on lempilukijani.