Huolia vanhusten hoidosta

Olen taas viettänyt muutaman unettoman yön miettien kuntamme vanhusten hoitoyksikön päätöksiä vanhempieni tilanteessa. Varmaan vanhusten hoidossa tapahtuu paljon hyvääkin ja on monia hoitotyöntekijöitä jotka haluavat tehdä työnsä hyvin, mutta epäkohdat aiheuttavat tunnemykkyrän.

Omaishoitajan rooli ei ole helppo

Olen kirjoitellut aiemminkin tästä vanhempieni tilanteesta ja koska olen ainoa lapsi joudun yksin vastaamaan paperiasioista tms. Taas kerran suren miten ne vanhukset pärjää joilla ei ole nuorempia läheisiä jotka pitävät heidän puolia. Äitini on ollut isäni omaishoitaja vuodesta 2016. Isälläni on toinen jalka amputoitu pohkeesta ja toisesta on amputoitu koko jalkaterä ja vain kantapää on jäljellä. Geriatri totesi hänellä Altzheimerintaudin muutama vuosi sitten ja tämän lisäksi hänellä on diabetes ja sydän ongelmia. Nyt Janakkalan vanhusten hoitoyksikön henkilö totesi, että isäni on niin paljon tervehtynyt ettei hän tarvitse enää äitini apua. Sillä perusteella omaishoitajakorvaus lopetettiin vuoden vaihteessa. Meillä on siis tapahtunut ihmeparantuminen. Yli kahdeksankymppinen demetikko  parantui yhtä äkkiä niin hienosti, että pärjää kaikessa ihan itsekseen:) Kas, kun eivät väittäneet jalkojenkin kasvaneen takaisin. Tällainen päätös oli tehty tunnin vierailun perusteella. Päätös oli myös selitetty sen verran huonosti äidilleni, että hän ymmärsi sen vasta, kun tuota omaishoitajakorvausta ei tullut. 

                               Isäni yhden omaishoitajansa kanssa eli suloinen Kultsu on asettunut kainaloon         nukkumaan

Resurssipula

Tuo päätös on mielestäni täysin absurdi. Yleensä vanhukset menee vain alaspäin ja alzheimerintauti ei todellakaan parane ja näin on käynyt myös meillä. Isäni voi tilanteeseen nähden hyvin eivätkä vanhempani valita niin kuin ei muutkaan heidän ikäluokasta. Isäni on saattanut kertoa olleensa, vaikka mottimetsässä, mutta pitäisihän hoitohenkilökunnan ymmärtää demetikon puhuvan ihan omiaan. Hän ei myöskään myönnä sairastavansa demetiaa mikä on ihan tyypillistä taudissa. Tuo omaishoitajuuden peruminen oli minulle niin käsittämätön asia, että luulin sitä Kelan näppäinvirheeksi. Sitten, kun aloin selvittelemään asiaa sain puhelimeen sen verran äkäisen ihmisen, että jouduin pariin kertaan huomauttamaan ettei ole syytä kiihtyä. Minun selityksiä ei edes kuunneltu vaan henkilö puhui päälleni moneen kertaan. Toisen henkilön kanssa keskustelu sujui jo paremmin, mutta hän vaan pahoitteli resurssipulaa. Nyt tilanne on se ettei tuosta päätöksestä voi valittaa ja koko ruljanssi mikä käytiin läpi 2016 aloitetaan alusta. Tässä välissä äitini hoitaa isääni niin kuin tähänkin asti nyt vaan ilman mitään korvausta. Tuo raha ei ole ainoa autuaaksi tekevä, mutta se on kerätty meidän veroista ja kuuluu jokaiselle. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana kohdannut vanhempieni tilanteessa jo useita rahallisia menetyksiä, että enää en siihen suostu. Nyt myös äitini kokee ettei hän hoitanut isääni tarpeeksi hyvin ja siksi hänen omaishoitajuus ei enää kelvannut. On todella suuri asia, että kohta kahdeksankymppinen äitini on vastuussa isästäni kuin pienen vauvan hoidosta. Puolisoaan hoitavat ikäihmiset ovat todella kovilla omaishoitajina ja heidän työtään pitää arvostaa eikä mitätöidä sitä.