Tämä korona-aika on opettanut minulle paljon uusia asioita ja lisännyt itsetuntemustani. Sen voi laskea lähes ainoaksi hyväksi puoleksi, mitä tämän vuoden kaaoksesta jää jäljelle. Suhteeni omaan työhöni on myös kirkastunut ja muuttunutkin.
Ajoissa eläkkeelle
Kosmetologin työ sivuaa aina ikää ja vanhenemista sekä niiden tuomia seurauksia. Siksi mietin usein monelta kantilta, miten vanheneminen ihmiseen vaikuttaa. Saan tutuilta asiakkailta myös paljon erilaisia näkökulmia, mitä vanhuus tuo kenellekin mieleen.
Olen aina ajatellut, että itse osaan lopettaa työnteon ajoissa enkä horju täällä hoitolassa vielä kahdeksankymppisenä. Ihmettelin kovasti parikymppisenä, kun näin SKY:n luentopäivillä suuren joukon vanhuksia, jotka tulivat keppeihinsä nojaten ostoksille ja luennoille. He ottivat kantaa kaikkeen ja hälisivät ja sekaantuivat luentoihin, mikä oli minusta tosi kiusallista. Silloin ajattelin, etten takuulla tule luennoille pyörimään, kun en enää kuule tai näe mitään.
Samoin koin 90-luvun alussa Suomen Yrittäjänaisten seminaaripäivillä. Juonsin monena vuonna nuo päivät ja ainoa pelko oli, että joku mummo hyökkäisi mikrofoniin kiinni ja alkaisi laulattamaan virsiä tai lausumaan runoja. Nämä ikänaiset olivat hyvin voimakastahtoisia ja tekivät mitä tykkäsivät huomioimatta muita sen kummemmin.
Nämä kokemukseni kertovat surullista tarinaa siitä, miten vaikeaa on yrityksestä ja työnteosta luopua. Olen työvuosieni aikana nähnyt lukuisia arvostettuja hoitoloita tai muita kauppoja ränsistyvän ennen loppuaan. Omistaja ei vaan osaa luopua paikastaan ja yleensä hänellä itsellä on mielikuva, että yritys on priimakunnossa ja siitä jonkun jatkajan pitäisi maksaa maltaita.
Valitettavasti niin monessa vanhassa hoitolassa hyllyillä seisoo samat voidepurkit vuodesta toiseen ja ovat melkeinpä vuosikertatavaraa.
Asiakkaista on vaikea luopua
Hyvin usein yrityksen jatkamisen syy on taloudellinen, koska varsinkin naisyrittäjien eläkkeet ovat mitättömän pieniä. Kuitenkin en nyt kerro siitä puolesta, koska se on ihan toisen jutun aihe. Tässä lähinnä pohdiskelen sitä, miksi se luopuminen on niin vaikeaa.
Tähän asti olen aina ajatellut, että voin luopua työstäni helposti, koska minulla on hyvä harrastus. Olen niin uppoutunut sotahistoriaan ja koen, että en koskaan saa käyttää siihen tarpeeksi aikaa. Monella yrittäjällä ei ole muuta kuin työ ja näin on monesti varsinkin miesyrittäjillä. Olen kuvitellut, että asiani ovat poikkeuksellisen hyvin, koska tiedän, mitä teen kaikella vapaa-ajallani.
Kevään korona-aika kuitenkin opetti, ettei se luopuminen olekaan niin helppoa. Huomasin jo muutaman hiljaisemman viikon aikana, että suorastaan ikävöin asiakkaita ja puhekavereita. Olen koko ikäni tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa ja nykyisin lähes kaikki asiakkaani ovat tuttuja kymmenienkin vuosien takaa. Aloin ymmärtämään, miten suuri muutos on siirtyä asiakaspalvelusta hiljaiseen kotielämään, jossa ei tapaa juurikaan ketään.
Vaikeaa on varmaan luopua myös arvostuksesta työelämässä ja vaikkapa yrittäjäyhdistyksissä ja siirtyä takakuoroon. Itselleni se tulee olemaan kova paikka ja yritän nyt jo opetella sitä, että kuuntelen nuorempia tarkkaan ja annan heille tilaa. Toivon myös, etten menetä arvostelukykyäni ja ole suuna päänä joka paikassa. Nyt myös ymmärrän paremmin näitä ikääntyviä yrittäjänaisia, joille eläkeläisen elämä ei tuottanut tyydytystä, vaan he haluaisivat elää samaa elämää, kuin aikaisemminkin.
Onneksi minulla on vielä kymmenisen vuotta aikaa työstää omaa työelämän jättämistä. Olen myös Marille sanonut, että ellen älyä itse häipyä seitsemänkymppisenä, hänen pitää vaihtaa hoitolan ulko-oven lukot.
Kommentit
Lähetä kommentti