Ripaus ripsaria ja kyllä se siitä!

Olen elämäni aikana välillä pysähtynyt miettimään masennusta perusteellisesti. Miten masennus syntyy ja ennen kaikkea, miten siitä selviytyy. Omassa työssäni kohtaan ihmisiä, jotka elävät masennuksen eri vaiheita ja keskustelen asiasta usein.

Masennus ei ole kenellekään vieras

Joka viides suomalainen on kokenut masennuksen ja uskon, että jokaisella on jotain omakohtaista kokemusta siitä, mitä masennus on. Sen verran jokaisen pitäisi tietää, että tämän blogijutun otsikko ei auta ketään. Silloin, kun puhutaan masennuksesta sairautena, ei tunnetilaa pidä vähätellä ja tokaista kyllä se siitä.

Tällä hetkellä minulla on tarve perehtyä masennukseen ja tietää siitä enemmän oman läheiseni takia. Perheessäni on ollut paljon kuolemaa viime kuukausina ja pian on tulossa lisää. Ne, ketkä menettävät puolisonsa ja jäävät yhtäkkiä yksin, tuntevat kuoleman tuoman surun ja tuskan suurimpana. Varsinkin, jos menetys on täysin yllättävä tapaturma, isku on valtava. Läheisenä tuntee itsensä hyvin avuttomaksi, kun näkee toisen kärsivän syvästi. Siksi olenkin lähtenyt selvittämään, mitä minä voisin asian hyväksi tehdä vai voinko edes tehdä mitään?

Läheisyys auttaa

Se on ainakin hyvä huomata, miten paljon netissä on selkeitä sivustoja, mistä saa apua ja ohjeita. Olen positiivisesti yllättynyt, miten paljon on erilaisia verkkopalveluja ja auttavia puhelimia, mistä voi pyytää apua. Nettisivut on toteutettu selkeästi ja hyvin, joten niistä on suhteellisen helppo löytää itselleen sopivia ohjeita ja tarinoita.

Tietysti nämä tarkoittavat sitä, että avun hakijan pitää käyttää tietokonetta ja pitää osata hakea sieltä apua. Nämä ohjeet eivät tavoita kahdeksankymppisiä ikäihmisiä, jotka kuitenkin on se ikäryhmä, joka useimmin menettää puolisonsa ja jää yksin. Siksi heidän kohdallaan läheisten pitääkin olla valppaana, jotta myös he saavat apua, jotka eivät sitä osaa ja jaksa itse hakea.

Se on selvä, etten pysty keneltäkään surua ja masennusta pois ottamaan, mutta jos edes hiukan sitä lievittäisin. Yritän myös varautua siihen, etteivät omat voimavarani lopu, koska itseltään ei voi vaatia mahdottomia. Perehdyn nyt ensin, mitä netissä on tarjolla ja ehkä soitan johonkin näistä omaisille tarjotuista palveluista. 

Koen tarvitsevani neuvoja siinä, että ymmärtäisin paremmin, miten sanani asetan. Sen tiedän, ettei missään tapauksessa toista pidä hätistellä, että reipastu jo nyt ja tee jotain. Masentuneelle pitää antaa aikaa, koska surun ja menetyksen tuska kestää pitkään. Eikä ketään pidä jättää yksin, vaikka onkin sielua raastavaa nähdä rakas ihminen niin tuskaisena. 

Myös omainen tarvitsee apua kestääkseen olotilaa ja itse haluan tietää, mitä minun päässäni tapahtuu näitä asioita kohdatessani. Jotenkin haluaisin myös valmistautua siihen, että menetyksiä on lähiaikoina tulossa lisää, mutta voiko kuolemaan koskaan varautua?

Se on varmaa, että oma elämäni näyttää hyvin erilaiselta ensi vuonna tähän aikaan, mutta toivottavasti myös paremmalta. Jokainen joutuu kokemaan läheistensä menetyksiä ja yleensä vanhempiensa kuoleman. Ne kuuluvat ihmisenä olemiseen ja luin jonkun mielenterveysjärjestön sivuilta kauniita ja viisaita sanoja, että suru voi tuoda tullessaan myös paljon uutta ja jotain hyvääkin.