Uusi aluevaltaus sotahistoriassa

Olen innoissani, kun keksin uuden alueen Suomen sotahistoriasta, josta en tiedä ennestään oikeastaan mitään. Olenkin ollut vähän lamassa, kun en ole lähes pariin vuoteen päässyt ulkomaille isoihin sotamuseoihin.

 

Jalkaväkirykmentti 33:n kaukopartiojohtaja, luutnantti Alakulppi partioineen. Vienan Karjala 1942. (Historian kuvakokoelma, Museovirasto)

Kaukopartiot hallitsivat sankariteot

Innostuin tutkimaan ja selvittämään miten talvi- ja jatkosodassa kaukopartiot ja sissit toimivat. Siinä samassa olen perehtynyt Suomen tiedustelun toimintaan sodan ja rauhankin aikana. Tokihan olen tiennyt näiden kaukopartioiden olleen merkittävää tiedustelutoimintaa varsinkin jatkosodan aikana, mutta mitään perusteellisempaa tietoa minulla ei ole ollut.

Yleensä olen suorastaan vältellyt kirjoja kaukopartioista, koska ne ovat olleet fiktiivistä jermujen uhoa ja sellainen on minusta vastenmielistä. Kuitenkin nyt löysin asiasta muutaman tietokirjan ja sotilaiden päiväkirjamerkintöihin perustuvia teoksia. Varsinkin sotahistorioitsija Mikko Porvali on tehnyt perusteellista tutkimustyötä isoisänsä Antti Porvalin kaukopartioretkistä. Se on sanottava, että jokainen näistä reissuista on ollut aivan uskomaton ja voin vaan ihmetellä, miten näiden nuorten miesten fyysinen ja psyykkinen kunto on kestänyt. 

Kaukopartiointihan tarkoitti sitä, että pieni sotilasjoukko, noin 10-20 miestä, lähti vihollisen linjojen taakse ja selustaan suorittamaan jotain tehtävää. Tehtävät saattoivat olla pelkkää vakoilua vihollisen liikkeistä ja aseistuksesta tai sitten tuhottiin joitain tärkeitä viestiyhteyksiä, rautateitä, huoltokeskuksia, ammusvarastoja ja muuta sellaista. 

Joskus miehet vietiin lentokoneilla selustaan ja noudettiinkin niillä, mutta yhtä usein reissut tehtiin marssien tai hiihtämällä. Retket kestivät muutamasta päivästä muutamaan viikkoon ja sotilaat kantoivat noin neljänkymmenen kilon painoisia reppuja ja marssit tai hiihtojen päivämatkat olivat kymmeniä kilometrejä. Muonatäydennyksiä toivat lentokoneet ja haavoittuneet yritettiin evakuoida lentäen, mutta yhtä usein heidät kannettiin paareilla omaan sotasairaalaan. Periaatteessa sodan sopimusten mukaan vihollisen vangiksi jääneet haavoittuneet piti hoitaa yhtä hyvin kuin omatkin, mutta lääkintämiehenä ollut pappani kertoi, ettei Suomikaan tätä aina noudattanut. 

Radioiden avulla pystyttiin jo jatkosodassa pitämään yhteyttä kotirintamaan ja saamaan sieltä ohjeita. Toimintaa ohjattiin kotirintamalta käsin, mutta toteutus oli partioiden omissa käsissä. Tarvittiin suurta hermojen hallintakykyä, jotta pystyi toimimaan jatkuvan jännityksen ja kuolemanpelon alaisena. Nukkumisen kanssa ei tullut vaikeuksia, koska päivämarssien rasitus vaati veronsa, mutta voin kuvitella miten tämä hermopaine tuli myöhemmin rauhan tultua uniinkin. 

Petrovski Jam

Petrovski Jamin huoltokeskuksen tuhoaminen helmikuussa 1942 oli yksi suurimpia kaukopartioiden tehtäviä. Eräältä sotavangilta saatiin kuulla, että neuvostoliittolaiset olivat keskittäneet suuren varaston ja huoltopaikan Petrovski Jamin kylään Äänisen alueella. Luutnantti Ilmari Honkanen sai tehtäväkseen suunnitella partioretken ja koota sopivan porukan. Tähän tehtävään otettiin poikkeuksellisen suuri partio eli noin sata sotilasta, mutta olihan tehtävä iso ja tärkeä. Partiolla oli vielä parinkymmenen sotilaan saattoryhmä, joka irtaantui pääporukasta jo päivän kuluessa harhauttaakseen vihollista. 

Tehtävä onnistui suomalaisten mielestä kohtuullisen hyvin ja sotapäiväkirjaan kirjattiin 500 kaatunutta neuvostosotilasta ja 70 poltettua rakennusta sekä useita polttoaine-, heinä- ja ruokavarastoja. Omia sotilaita kaatui viisi ja muutamia haavoittui, mutta heitä varten otettiin kylästä hevosia ja ahkioilla haavoittuneet vedettiin kotiin. Yksi Petrovski Jamin palavista rakennuksista oli sotasairaalla ja suomalaiset yrittivät auttaa potilaita pois rakennuksesta, mutta eivät siinä kokonaan onnistuneet.

Tämä tapahtuma nousi esiin uudestaan 2012, kun venäläinen tietokirjailija alkoi tutkimaan asiaa. Suomalaisia syytettiin erityisestä julmuudesta tuhotessaan sotasairaalan, mutta tapahtumassa on paljon epäselvyyttä. Ei ole selvinnyt tekivätkö suomalaiset tuon sairaalan polttamisen suunnitellusti vai oliko se vahinko. Neuvostoliittolaiset ehkä liioittelivat potilaiden hoitohenkilökunnan kuolleiden määrää, mutta totuutta tästä ei varmaan koskaan saada selville.

Se on varmaa, ettei partiota käsketty tuhoamaan sairaalaa ja jos sen paikka olisi alunperin tiedetty, sitä olisi yritetty välttää. Kuitenkaan sitä ei voida tietää mitä tuossa sekamelskassa tapahtui, koska kaikkea ei voitu ennakoida. Ihmeellistä on, että nämä miehet päätyivät ehjänä takaisin kotiin, vaikka neuvostoliittolaiset ajoivat heitä koirien kanssa takaa. Ihminen varmaan ei ikinä unohda sitä, että hiihtää muutaman päivän uuvuksissa pakoon miehiä ja koiria, jotka tavoittelivat heitä tappaakseen. Tämä Petrovski Jamin tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten vieläkin nousee esiin erimielisyyksiä Suomen ja Venäjän välillä.