Näin aurinkoisina kevätpäivinä tulee mieleeni, että olisihan isäni voinut vielä elää ja nähdä tämänkin kevään puhkeamisen. Hän oli kuollessaan 84-vuotias ja siitä tuli nyt pari vuotta ja vasta nyt me äitini kanssa olemme toipuneet rankasta hoitourakasta.
Muistisairaus tuo jatkuvan epävarmuuden
Kirjoitan kokemuksistani siksikin, että lähelläni on hämmentävän paljon ihmisiä, jotka hoitavat muistisairasta omaistaan. Toivon, että minun kokemuksista olisi hyötyä muillekin ja voisin antaa jotain vertaistukea.
Muistisairaita on niin monenlaisia kuin on ihmisiäkin, koska jokainen on oma yksilönsä ja häiriöt ovat eri kohdissa aivoja. Isälläni ei varsinaisesti tullut muistiongelmia, vaan hänen persoonansa alkoi muuttumaan jo varmaankin kymmenen vuotta ennen diagnoosia.
Isäni oli luonteeltaan hyvin minun kaltaiseni ja koska hän oli yrittäjä, hänkin oli tekeväinen, meneväinen ja vaativa. Voin sanoa, että meidän onneksi hän oli viimeiset vuodet pyörätuolissa jalkojen amputaation vuoksi. Muuten olisimme saaneet etsiä häntä milloin mistäkin, jos hän olisi päässyt itse liikkeelle tai autoon.
Monilla tutuillani ja ystävilläni onkin se ongelma, että muistisairasta ei voi yhtään jättää yksinään, kosks hän saattaa lähteä omille teilleen. Moni muistisairas on fyysisesti hyväkuntoinen ja myös sen verran nuori, että liikkuminen sujuu vielä. Voin vain kuvitella, mikä hätä ja suru läheisillä on, kun muistisairas omainen on kadonnut.
Muistisairas on ärsyttävä
Harvoin kukaan kehtaa sanoa ääneen sen, että muistisairaan kanssa eläminen tuo esiin myös vihan, raivon ja ärsyyntymisen. En ikinä olisi vihastunut kenellekään asiakkaalle tai vieraalle ihmiselle niin paljon, kuin isälleni. Hän ajoi minut ja äitini välillä raivon partaalle jankkaamisellaan.
Minua hävetti monta kertaa, miten totaalisesti pinnani katkesi joissain tilanteissa, vaikka minun olisi pitänyt ymmärtää hänen olevan sairas. Minä onneksi pääsin seinän taakse omaan kotiini, mutta äitini joutui kuuntelemaan jankkaamista 24/7. Onneksi aika pian ymmärsin, ettei huutaminen auta, vaan poistuin paikalta, kun raivostuin liikaa.
Joskus olin viittävaille etten ravistanut isääni, kun hän oli niin ärsyttävä, mutta onneksi pystyin itseni hillitsemään. Pahimmat hetket olivat aamuisin, kun hänelle piti antaa lääkkeet, ottaa verensokeri ja antaa diabetespiikki. Yleensä äitini haki minut avuksi, kun hommasta ei tullut mitään. Isäni käyttäytyi kuin pikkulapsi, eikä suostunut ottamaan lääkkeitään.
Ellei ole elänyt muistisairaan kanssa ei voi tietää, miten pienistä arkipäivän asioista tulee vaikeita. Aikuista ihmistä ei voi mihinkään pakottaa ja kävin satoja keskusteluja isäni kanssa hänen lääkkeistään. Melkein joka aamu jankattiin siitä, ottaako hän lääkkeet vai ei. Aina hän väitti, ettei ne ole hänen lääkkeensä, eikä hänelle ole mitään lääkkeitä määrätty.
Kissat olivat paras keskustelunaihe silloin, kun jutut meinasivat mennä riitelyksi. Isäni saattoi huutaa ja haukkua minut ja äitini pataluhaksi ja tottakai se loukkasi, vaikka tiesin kyse olevan sairaudesta. Paras ulospääsy tilanteesta oli ruveta sanomaan, että nyt kissatkin jo ihmettelevät moista huutoa. Yleensä tämä rauhoitti isäni ja mielenkiinto kääntyi kissoihin.
Muutenkin kissojen kuulumiset ja tekemiset olivat kaikille mukava puheenaihe ja isäni päivässä oli ollut mieluisia asioita, kun hän oli puuhaillut kissojen kanssa.
Nyt, kun uutiset vain toistavat sote-alueiden rahapulaa, toivon, että omaishoitajilta ei vähennettäisi mitään. He tekevät niin arvokasta ja rankkaa työtä, ettei sitä voi rahalla mitata. Toivon, että muistisairaille löytyisi päivätoimintapaikkoja ja kivoja intervallijaksoja, jotta omainen saisi hiukan levätä ja toipua työstään.
⭐️ Muista myös osallistua arvontaan seuraamalla ja kommentoimalla hoitolan uusimpia julkaisuja blogissa (huom. liitä mukaan sähköpostiosoite), Facebookissa ja/tai Instagramissa. Palkintona on 50 euron lahjakortti verkkokauppaan, joka arvotaan kahden viikon välein. Seuraavaan arvontaan voit osallistua 30.4.-13.5.-24.
Joko olet liittynyt postituslistalle? Liity nyt ja saat tietoa tarjouksista ja kauneushoitolan tapahtumista! Tilaa uutiskirje tästä
Inkeri, kirjoituksesi on hyvin merkityksellinen, ja tunteiden tunnustaminen suoraan helpottaa vastaavanlaisissa tilanteissa elävien tunnetaakkaa.
VastaaPoistaMuistisairaat läheiset ovat elämän osa-alue, jolta minä vältyn. Olen sen sijaan elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni perheessä, jossa tuonkaltainen voimadynamo (aivan eri syyt taustalla) hallitsee kaikkea tapahtuvaa. Vielä pitkälle aikuisuuteenkin tuo itsestäänselvien asioiden jankkaaminen on ollut tuttua ja rieponut mieltä. Joten kirjoitus helpotti minunkin raivoisista tunteista kokemaani syyllisyyttä.
Kaikesta huolimatta hauskaa vappua kaikille!
Leena
(Aloin muuten kommentoida aivan muuta kirjoitusta, joka katosikin. Se kirjoitus tulee varmasti myöhemmin. Ihmettelin vain pienen hetken, oonko jotenkin seonnut:)