Vapaapäivän harrastuksia

Hyvää helatorstaita! Nyt tuntuu, että viikonloppu on joka toinen päivä, kun on kaksi viikkoa peräkkäin nelipäiväisiä työviikkoja. Kivaa on, kun jää aikaa harrastuksille, mutta työaikataulua tämä kiristää ja ajanvarauskirja on hyvin täynnä.

Tieto lisää tuskaa

Minun ei ehkä pitäisi lukea kaikkia tietokirjoja, joita eteeni tulee, koska jotkut jäävät vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Nyt vaivaamaan jäi toimittajien Katri Merikallion ja Roosa Himman Meitä ette murra, joka kertoo Afganistanin naisista. 

Olen aikaisemminkin lukenut näitä kirjoja, missä kerrotaan naisten asemasta ääri-islamistisessa valtiossa, mutta tämä taas aktivoi järkytykseni maailman pahuudesta. Meitä ette murra kirjassa oli haastateltu useampia naisia, jotka olivat syntyperäisiä afgaaneja ja saaneet koulutuksen ja ammatin. Nämä naiset olivat päässeet koulutukseen, koska ennen Talebanin uutta valtaan tuloa vuonna 2020, Afganistanissa naisilla oli hiukan vapaampi elämä. 

Eräs tarina kertoi nelikymppisestä gynekologista, joka oli työssä Kabulissa terveysasemalla, jossa työvoimana oli pelkästään naisia. Tiukan islamistisessa maassa nainen ei voinut mennä mieslääkärille, vaikka saatavilla ei olisi naislääkäriä. Siinä tapauksessa nainen kuolisi vaivoihinsa, mutta mieslääkäri ei saanut auttaa esimerkiksi synnytyksissä. 

Suurin osa Afganistanin naislääkäreistä oli lähtenyt maanpakoon, koska heitä vainottiin, eikä työssäkäyntiä pidetty suotavana. Tämä gynekologi oli neljän lapsen äiti ja kaksi lapsista oli kohta parikymppisiä tyttöjä, jotka myös haaveilivat lääkärin urasta. He olivat menestyneet koulussa hyvin, mutta Talebanin valtaantulon jälkeen koulut suljettiin tytöiltä. Nyt he olivat kotona ja yrittivät kuluttaa aikaansa jotenkin. Tyttöjen äiti oli ristiriitaisessa tilanteessa, koska hän koki velvollisuutenaan auttaa oman maansa täysin hylättyjä naisia, mutta miten käy hänen tyttäriensä?

Osa afgaanipoliiseistakin on lukutaidottomia

Yksi kirjan naisista oli ollut poliisi ennen Talebanin valtaantuloa. Hän oli päässyt kansainväliseen koulutusohjelmaan ja sitä kautta Turkkiin puolen vuoden poliisikoulutukseen. Naispoliisi on Afganistanissa ällistyttävä harvinaisuus, mutta hän kohosi joukkueensa johtoon ja erikoistui perheväkivaltaan. 

Ilmeisesti Afganistanissa perheväkivalta on aivan arkipäivää ja siihen ei yleensä edes puututa. Poliisinainen kertoi, että eräänä vuonna Kabulissa kuoli 280 naista väkivallan uhrina, mutta vain 50 tekijää sai teostaan tuomion. 

Nyt tämän poliisinaisen tilanne oli hengenvaarallinen, koska Taleban avasi vankiloiden ovet ja päästi ulos rikollisia, mitä hän oli työssään vanginnut. Hän ei myöskään enää saanut jatkaa työssään, koska naisten työssäkäynti kiellettiin Talebanin myötä. Nykyisin poliisikunnassa on yli 20% talebantaistelijoita, joilla ei ole edes lukutaitoa, mutta aseen kanssa he kyllä kadulla heiluvat. 

Useampi kirjassa haastateltu nainen oli hengenvaarassa ammattinsa ja työnsä takia. Moni kertoi pakoilevansa niin, että yöpyi eri paikoissa ystäviensä luona muutaman yön kerrallaan, koska he pelkäsivät Talebanin tulevan vangitsemaan heidät. 

Järkyttävin tieto kirjassa koski kansainvälistä naisten toimittajakoulutusta. Monikansallinen projekti, jossa oli myös Suomi mukana, koulutti ennen Talebania naistoimittajia tekemään naisille suunnattuja radio-ohjelmia. Nämä koulutuksessa olleet naiset joutuivat hengenvaaraan opiskelunsa takia Talebanin valtaan tullessa. Kaikki muut maat paitsi Suomi järjesti kouluttamilleen naisille turvapaikan ja he pääsivät lähtemään Afganistanista. 

Tunnen häpeää oman maani puolesta, että meiltä ei järjestynyt turvapaikkaa naisille, jotka ovat ilmeisessä hengenvaarassa ja joutuvat piileskelemään. Talebanille ei riitä se, että he kieltävät naisilta koulutuksen, vaan he myös vainoavat naisia, joilla on jo koulutus.

Tämä uskonto on niin käsittämätön asia, etten pysty sitä mitenkään ymmärtämään. Tilannetta ei ilmeisesti pysty myöskään mitenkään auttamaan niin kauan, kuin Taleban pitää valtaa Afganistanissa.