Palaan taas tähän omaan harrastukseeni eli sotahistoriaan ja historiaan yleensäkin. Törmään yhä useammin keskusteluissa tai lehtijutuissa siihen, ettei asian historiasta tiedetä yhtään mitään. Tämä vie pohjan pois koko keskustelusta tai artikkelista.
Arkipäivässäkin tarvitaan historiaa
Ihan lähiaikoina sattui tapaus, joka sai minut miettimään, että ihminen tarvitsee jotain perustietoja historiasta pystyäkseen ymmärtämään tätä päivää. Tapasin erään tuttavan ja kerroin isäni hoitamisesta ja tuttava kysyi oliko isäni sotaveteraani. Totesin, että isäni on syntynyt 1937 ja jatkoimme muuta aihetta. Sitten hän kysyi uudestaan, että oliko se isäsi sotaveteraani ja vasta siinä ymmärsin, ettei hänelle merkinnyt tuo syntymävuosi yhtään mitään.
Tämä on minusta niin hyvä esimerkki siitä miten arkipäivässäkin tarvitaan perustietoja historiasta. Nykyisin huomaan selvästi, että jotkut minua nuoremmat, pitävät harrastustani vanhemman ihmisen höpinänä. Joidenkin mielestä ei niin pahasta asiasta, kuin sota, saa edes puhua ja heidän mielestään on ihan merkityksetöntä oliko Neuvostoliitto olemassa tai Viro miehitettynä kolmekymmentä vuotta sitten.
Itse pidän näitä mielipiteitä kapeakatseisuutena ja vähän myös pinnallisen ihmisen käsityksinä.
Omat asiakkaani ja uudet asiakkaat suhtautuvat aina suurella kiinnostuksella ja arvostuksellakin harrastukseeni. Tosin en siitä kerro, ellei keskustelu muuten sivua aihetta. Pitkäaikaiset asiakkaat taas ottavat asian usein puheeksi ja heillä on paljon kysyttävää oman sukunsa kohtalosta sodan myllytyksessä. Näitä kysymyksiä tekevät kaikenikäiset, joten kyse ei ole vanhuuden tuomasta höpsähtäneisyydestä.
Sodan muistot pitävät yllä rauhaa
Minussa on ollut aina maailmanparantajan vikaa ja siitä syystä olenkin vakuuttunut, että menneisyyden sotia kannattaa muistella. Vakaumukseni on, että niin kauan kuin edellisen sodan muistot ovat eläviä, ihmiskunta osaa väistää uutta sotaa. Kannatan siis rauhan aatetta puhumalla sodasta.
Sekin on aika suppea näkökanta, ellei huomioi tätä puolta harrastuksessani. Joillekin se on vain sotahulluutta, mitä se ei todellakaan ole. Olen harrastukseni parissa nähnyt niitäkin, jotka painavat maastopuku päällä solvaamassa maahanmuuttajia ja feministejä ja jotka silmät palaen kertovat pommikoneen tehosta tai konekiväärin luodin nopeudesta. He ovat yleensä miehiä, eikä heidän harrastuksella ole mitään tekemistä sotahistorian kanssa. Sekin on huolestuttavaa, jos suuri yleisö ei enää erota ääriliikkeen kannattajia tavallisista historian harrastajista. Minulla on pieni pelko siitä, että nämä ääriliikkeet saavat rauhassa kasvattaa valtaansa ennen kuin niihin älähtää muutkin kuin poliisi.
Historiaa tarvitaan myös ymmärtääkseen nykyisen Euroopan politiikkaa ja tietääkseen eri kansojen välisistä antipatioista. Puolalaiset inhoavat Venäjää ja heillä on siihen useampikin syy. Neuvostoliitto vei täysin maton puolalaisten alta toisen maailmansodan alussa, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Ellei Neuvostoliitto olisi hyökännyt kahta viikkoa myöhemmin omalta suunnaltaan, Puolalla olisi ollut pieni mahdollisuus puolustautua. Katynin murhassa tapetut parikymmentätuhatta upseeria ja korkeasti koulutettua miestä olivat myös suuri katkeruuden aihe. Neuvostoliitto tunnusti vasta 90-luvulla tehneensä tuon verityön.
Myös Ranskalla ja Saksalla on antipatioita toisiaan kohtaan. Saksa koki ensimmäisen maailmansodan jälkeen, että nimenomaan ranskalaiset riistivät heitä sodan jälkeen. Heillä on myös koko vuosisadan ollut rajakiista ja muutama rajanpinnassa oleva alue on ollut vuoron perään saksalainen ja ranskalainen.
Näitä voisi luulla niin vanhoiksi asioiksi, ettei ne nykyisessä EU:ssa enää vaikuta, mutta niinhän meilläkin puhutaan vielä sisällissodasta 1918. Kansakunnan muisti on yllättävän pitkä ja ellei näihin historian vaiheisiin ole perehtynyt, on aika vaikea tehdä nopeita johtopäätöksiä Euroopan nykytilasta.
Kommentit
Lähetä kommentti