Sain juuri luettua Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen kirjan Kotien salainen armeija, joka tuo esiin hyvin eri kantin Suomen sotapropagandasta, mitä tähän asti on tutkittu. Kirja perustuu naistenlehtien tekemään sotapropagandaan ja mielipidevaikuttamiseen.
Kotilieden sotapropaganda
Olen ollut aina hyvin kiinnostunut siitä, miten ihmisten mieliä muokataan informaation avulla. Osallistuin joskus 90-luvulla Jyväskylän yliopiston järjestämään viestintäkoulutukseen ja silloin jo opin, että sotapropaganda on mainostekstienkin oppiäiti.
Meillä on tehty lukuisia tutkimuksia Suomen tekemästä sotapropagandasta ja sensuurista talvi- ja jatkosodan aikana. Yksi syy tähän varmasti on, että propagandan tekijät olivat arvostettuja ja kuuluisia miehiä. Esimerkiksi Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna tekivät sotaponnistelunsa armeijan tiedotustoimiston leivissä.
Nämä kaikki tutkimukset ovat kohdistuneet siihen, miten on muokattu koko kansan mielialoja ja luotu mielikuvia rintaman sankarisotilaista. Tämä Kotien salainen armeija on ensimmäinen minun käsiini saama tietokirja siitä, miten naisten mielipiteitä ja käsityksiä muokattiin. Nämä naistenlehdet olivat erittäin tärkeä kanava roolimallien luomisessa sotaa käyvän maan naisille.
Kotilieden päätoimittaja Alli Viherheimo ja hänen toimituskuntansa Tyyne Tuulio, Katri Bergholm, Hedvid Gebhard ja Elsa Haavio-Mannila vaikuttivat vahvasti siihen, millainen mielikuva oli kotirintaman ihannenaisesta. Muutkin sen aikaiset naistenlehdet esimerkiksi Hopeapeili ja Eeva loivat näitä mielikuvia, mutta niiden levikki oli vähäisempi.
Itkeä ei saa
Tämän kirjan esiin tuomat asiat olivat lähes järkyttäviä, mutta toivat selityksen monelle käytösmallille. Kaikki tietävät, että sodan kokenut ikäluokka ei juuri ole sodasta puhunut saati sitten kertonut sen aikaisista tunteistaan. Olen kuullut lähes kaikkien tuttujeni ja asiakkaideni sanovan, ettei heidän vanhemmat tai isovanhemmat puhuneet sodasta mitään.
Se on jo tutkimuksissa selvitetty, että miesten ja sotilaiden tuli kätkeä tunteensa ja kaikki mielenterveysongelmatkin kiellettiin. Suomalainen sotilas ei murru, eikä näytä tunteitaan. Sitä en tiennyt, että tämä sama suhtautumistapa iskostettiin myös naisiin.
Nuo kirjassa siteeratut lehtijutut olivat suorastaan vastenmielisiä, miten niissä miehensä menettäneet lesket olivat sankarivaimoja, jotka ovat suorastaan kiitollisia, kun saivat uhrata miehensä isänmaalleen. Monilapsinen äiti oli ehdottomasti sankariäiti, joka ei vuodattanut kyyneltäkään miehensä ja perheen elättäjän kuoltua. Niillä naisilla, joilla oli vain 1-2 lasta ei välttämättä ollut sankarivaimon sädekehää, koska he eivät olleet tuottaneet tarpeeksi lapsia Suur-Suomea rakentamaan.
Näissä lehtijutuissa ohjattiin naista leskeytymisen jälkeen uhraamaan oman elämänsä täysin ja unohtamaan uudelleen avioituminen. Sankariäiti kasvatti yksin sankarilapsiaan ja yhdessä he ihailivat isän paraatipaikalla olevaa valokuvaa. Lapsetkaan eivät saaneet itkeä ja ikävöidä kaatunutta isäänsä ja mistään ei saanut valittaa.
Ei ihme, että tämä mykkä kärsimys on siirtynyt seuraavan sukupolven mielenterveysongelmiksi. Koko kansaa ohjattiin vaikenemaan kaikesta surusta ja murheesta ja se takuulla tuotti mitä kummallisempia käytöshäiriöitä. Naisten piti ottaa iloiten vastaan rintamalta palaneet raajarikot, jotka olivat menettäneet mielenterveytensäkin ja turruttivat tuskansa viinalla.
Sellaisista asioista ei saanut puhua, vaan naisen piti tyynenä ja mykkänä kantaa vastuu perheestä ja vammautuneesta puolisosta. Mielenkiintoista oli mielipiteiden muokkaaminen opiskelua kohtaan. Vielä ennen sotaa naisia kannustettiin opiskelemaan ja menemään yliopistoihin. Talvisodan aikana ääni kellossa muuttui ja naisten piti unohtaa liika kirjaviisaus ja hakeutua pikaisesti käytännön työhön ja korvaamaan miehiltä jäänyt työpanos. Siinä kohtaa pidettiinkin itsekkäänä, jos käytiin koulua ylioppilaaksi asti, vaan ennemmin piti hankkia käytännön ammatti, joissa oli huutava pula työntekijöistä miesten ollessa rintamalla.
Kommentit
Lähetä kommentti