Sodan kylmät kasvot

Silloin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuun lopussa, presidentti Sauli Niinistö kiteytti, että nyt näemme sodan kylmät kasvot. Olen miettinyt millaiset nämä kylmät kasvot ovat ja miten ne kestetään ja siedetään.

Sota on aina julmaa

Itselläni on puolen vuosisadan ”siedätyshoito” takana erilaisista sodan julmuuksista ja ne eivät enää minua järkytä mitenkään. Kuitenkin tunnen tervettä myötätuntoa sodan uhreja kohtaan, mutta mitään ahdistusta minulle ei enää aiheuta mikään sotaan liittyvä. 

Muutenkin oma stressinsietokykyni on korkea, enkä voisi elää itseni kanssa, jos en pystyisi toimimaan ja herkistelisin liikaa. Tällä tarkoitan sitä, että omanarvontuntoni kärsisi, jos en pystyisi pitämään itseäni kurissa ja antautuisin tunteiden vietäväksi. Ehkä tämän voi kiteyttää siihen, etten sietäisi itsessäni sellaista herkkyyttä, mikä veisi toimintakyvyn. Tämä on koskenut koronaa ja nyt myös tätä Ukrainan sotaa.

Kerron tästä siksi, että hämmästelen, miten erilaisia me ihmiset olemme. Kuulen todella usein, miten ihmiset kertovat omasta suhtautumisestaan Ukrainan sotaan ja huomaan sen käyvän jopa joidenkin mielenterveydelle. 

Tietysti on järkevää katsoa sotauutisia vain sen verran, mitä pystyy käsittelemään ja mikä ei tuota liiallisia henkisiä tuskia. Kuitenkin ihmettelen, miten aikuinen ihminen on niin herkkä, että jos vilkaiseekin tv-uutisia ja näkee kuvan Ukrainasta, itkee koko yön, eikä voi nukkua. Sitten aamulla on migreeni paljosta itkemisestä ja ei voi lähteä työhön. Tämä on ehkä vähän kärjistettyä, mutta tositarina. Usein kuulen myös siitä, että ei halua kuulla tai katsoa mitään sotauutisia, koska alkaa itkeä ja näkee painajaisia. 

En oikein tiedä, miten tähän suhtautuisin. Sitten, jos näiltä samoilta ihmisiltä kysyy, ovatko he osallistuneet avustuskeräyksiin tai vieneet tavaraa Ukraina-keskukseen, heille ei ole sellainen tullut mieleenkään. 

Totuushan on, ettei itkeminen auta ketään ja siinä tekee itselleen karhunpalveluksen, jos kieltää kaiken pahan, eikä pysty hyväksymään totuutta. En myöskään ymmärrä, miten tämä Ukrainan sota eroaa Syyriasta, Afganistanista tai Somaliasta. Sielläkin kuolee lapsia ja siviilejä vielä enemmän kuin nyt Ukrainassa. Mieleeni tulee, että onko myötätunto hiukan valikoivaa ja vasta, kun sota koskettaa itsemme kaltaisia länsimaisia ihmisiä, se on itkemisen arvoista.

Miehittäjä on aina raaka

Herkempien ei ehkä kannata lukea seuraavaa juttua.

Tämä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on avannut minullekin ihan uuden näkemyksen Venäjästä ja historiasta, joka koskee entisiä Neuvostoliiton maita. Olen perehtynyt perusteellisesti miehityksiin ja miehittäjiin aikavälillä 1850-1950. Ainoa fakta, mitä niistä löytyy, on julmuus, mikä kohdistuu miehitettyyn maahan ja sen kansalaisiin. 

Kaikkien maiden sotapropagandassa sodan vastapuoli demonisoidaan ja sotilaat aivopestään siihen, että heillä on oikeus olla julmia. Toisessa maailmansodassa niin sanottu länsimaalainen Saksa oli hyvin julma ja tuhoava miehittäjä Neuvostoliiton ”ali-ihmisiä” kohtaan, mutta hiukan siedettävämpi isäntä esimerkiksi Ranskalle ja Tanskalle. 

Japanilaiset ovat olleet ehdottomasti viime vuosisadan pahimpia ja julmimpia miehittäjiä. Japanilaiset kohtelivat ihmisiä huonommin kuin karjaa 1900-luvun alussa miehittämässään Koreassa ja osassa Kiinasta. Myös sotavankien olosuhteet olivat epäinhimillisiä. 

Ei Suomikaan ollut mikään pulmunen miehittäessään Itä-Karjalaa 1941-1944, mutta mihinkään ihmisten systemaattiseen kiduttamiseen eivät suomalaiset ryhtyneet. Tietysti sotavankeja pahoinpideltiin ja heitä kuoli paljon nälkään ja raskaaseen työhön. Olihan Itä-Karjalassa myös keskitysleirit, mutta mihinkään mielivaltaiseen tappamiseen ei ryhdytty, eikä naisia ja lapsia juurikaan tahallisesti tapettu, mutta nälkäkuolemia oli paljon.

Sitten tulen tähän Venäjään, joka on ihan omanlaisensa miehittäjä ja joka terrorisoi totaalisesti miehittämänsä maat. Suomella on tästä muutama kokemus eli 1700-luvulla Iso viha ja Pikku viha ja Suomen sodasta 1808 alkanut miehitys, mikä päättyi Suomen itsenäisyyteen 1917.

Luen parasta aikaa Imbi Pajun kirjaa Torjutut muistot, joka kertoo Baltian maiden pitkästä miehityksestä 1941-1991 ja tämä on vähintään kolmas kerta, kun siihen perehdyn tämän kirjan kautta. Olen käynyt moneen kertaan Baltian maiden miehitysmuseoissa ja KGB:n vankiloissa, jotka on entisöity kidutuskammioineen kaikkineen. Olen ollut jotenkin hyväuskoinen ja luullut tämän kaiken kadonneen Neuvostoliiton myötä. Tietysti olisi pitänyt huomioida paremmin, miten Venäjä käyttäytyi Tšetšenian sodissa, joissa venäläiset sotilaat sumeilematta tappoivat ja kiduttivat vastapuolen siviilit ja sotavangit. 

Nyt tämä sama tapahtuu Ukrainassa ja ymmärrän hyvin heidän taistelevan viimeiseen mieheen. Nyt me näemme uutisissa, miten jo näin lyhyessä ajassa Venäjä on ehtinyt saada aikaan joukkohaudat ja kidutetut siviliit. Ukrainalaiset tietävät, mikä on heidän kohtalonsa, jos Venäjä pääsee miehittämään koko Ukrainan. Tämä tapa toimia on niin syvään juurtunut venäläiseen armeijaan, että vaatii useita sukupolvia siitä pois pääsemiseksi. Tapa kohdella omia sotilaita juontuu jo tsaarin ajoista ja itse huonosti kohdeltu ihminen käyttäytyy oppimallaan tavalla muita kohtaan.