Olen varmaan joka syksy kirjoittanut pimeänajan masennuksesta, koska se on niin tyypillinen puheenaihe hoitolassa tässä vaiheessa, kun illat pimenevät. Haluan kirjoittaa siksikin masennuksesta, että voisin sillä tavoin rohkaista ihmisiä hakemaan apua.
Masennus kuuluu elämään
Viimeisen vuoden aikana olen pohtinut mielen sairastumista ja masennusta monelta kantilta, koska oma läheiseni sairastui vuosi sitten syvään masennukseen. Olen ymmärtänyt, miten monella tapaa masennus voi ihmistä vaivata ja miten yleistä se on.
Varmaan jokainen on kokenut elämässään masennuksen tunteita ja niin kuuluukin olla, eikä kaikkeen tarvita heti lääkehoitoa. Mielipiteeni on, että toisaalta nykyisin halutaan liian helppoa elämää ja pienikin ikävä olotila halutaan poistaa. Toinen puoli asiaa on, että syvään hoitoa vaativaan masennukseen haetaan apua liian myöhään ja sitä on vaikea saada.
Tästä syvästä masennuksesta, johon tarvitaan lääkitystä ja terapiaa, ei vieläkään kehdata puhua, eikä terveydenhoitokaan sitä aina huomioi. Pelottavalta tuntuu myös, kun lukee lehdistä, miten vaikeaa on saada julkiselta puolelta apua. Kuulostaa kamalalta, että itsemurhaa hautova ihminen voi joutua odottamaan kuukausia, ennen kuin saa mitään hoitoa.
Monen asiakkaan kanssa tulee puhetta vaihdevuosista ja sen aikana tulevista ahdistus- ja masennusoireista. Mielialaongelmia syntyy, kun hormonaalinen muutos aiheuttaa unettomuutta ja elimistö myllertää muutenkin ja kuitenkin pitäisi pärjätä täysillä työelämässä ja kotona. Tähän tilanteeseen, kun vielä tulee omien vanhempien sairastuminen ja kuolema tai oma avioero, niin kyllä ihminen on silloin liian kovilla ilman apua.
Sellaisessa tilanteessa on ihan luonnollista hakea apua ja sitä pitääkin hakea, koska ammattitaitoinen psykoterapeutti voi helpottaa olotilaa valtavasti. Yleensä tällainen elämän kriisivaihe muuttuu opettavaiseksi elämänkokemukseksi, mutta se vie aikaa. Silloin, kun rinnalla on asiantuntija eli terapeutti, on helpompi löytää ratkaisuja pahasta olosta pois. Eikä ihmisen todellakaan tarvitse pärjätä yksin, vaan on viisautta hakea apua.
Mielenterveysongelmat pelottavat
Tunnustan ihan suoraan, että nyt, kun olen nähnyt, miten nopeasti ihmisen mieli voi sairastua, tunnen pelkoa omaa pientäkin masennusta kohtaan. Olen jo tähän ikään oppinut, että itselleni tulee lähes joka marraskuu alakulon vaihe, jonka olen nimennyt talvisotasyndroomaksi. Se on yleensä pahimmillaan 30.11. kun on talvisodan alkamispäivä. Tiedän myös, että yleensä se on täysin ohitse 13.3. kun talvisota loppui. Tämän 105 päivää kun kärvistelen, niin elämä taas kirkastuu.
Esitän asian huumorilla, mutta minua itseäni helpottaa, kun olen keksinyt tämän aikataulutuksen omalle alakulolleni. Käytän sanaa alakulo tai alavireisyys, koska en pidä sitä vielä sairautena nimeltä masennus, vaan tavalliseen elämään kuuluvana tummempana vaiheena. Omaksi onnekseni olen saanut perintönä positiivisen ja iloisen mielenlaadun, mikä on kiitollisuuden aihe. Vanhemmiten olen oppinut ymmärtämään, että olen hyvin optimistinen luonne ja sellaista on vaikea opetella, ellei sitä ole luonnostaan.
Kuitenkin olen nyt seurannut läheltä, miten iloinen ja positiivinen ihminen sairastuu sairaalakuntoon vaikean elämämuutoksen edessä. Sukulaiseni puoliso kuoli tapaturmaisesti ja siitä puhkesi syvä masennus ja pitkät sairaalajaksot. Onneksi hänen asuinpaikkakunnalla terveydenhoito on ollut vielä kohtuullisen nopeaa ja apu on ollut monipuolista. Tosin mietin myös sitä, että tässä tapauksessa hänen perheessään on lääkäri, jolla on ollut taitoja hakea apua enemmän, kuin mitä esimerkiksi minä olisin pystynyt hakemaan. Tietysti se on meille onni, että joku tuntee työnsä puolesta eri avunsaantimahdollisuudet ja mietinkin, miten asiat olisivat sujuneet ilman tätä hyvää sattumaa.
Selvittelin viime kesänä, miten paljon netistä löytyy tietoa ja puhelinpalveluita, joihin voi soittaa, jos ahdistaa ja niitä löytyy onneksi todella hyvin. Hain tietoa siitä, miten läheisen pitäisi toimia tällaisessa tilanteessa, kun itse potilaaseen ei enää saa kunnolla kontaktia. Itse päädyin siihen, että kävin asiantuntijan kanssa keskustelemassa, miten minä voin toimia, mutta ilokseni voin sanoa apua olevan saatavilla monesta suunnasta. Löysin useampia mielenterveyspuhelimia, mihin pystyi soittamaan 24/7, mutta en niihin soittanut, joten en tiedä ilmoitetaanko sieltä vain, että olet jonossa viideskymmenes. Toivottavasti näin ei ole ja sieltä löytyy oikeasti ihminen kenelle voi puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti