Olen kai tullut siihen ikään, että alan muistelemaan menneitä ja kertomaan jotain vanhaa juttua läheisilleni. Itse muistan, miten ärsyttävää se oli lapsena ja nuorena, kun isovanhemmat tai omat vanhempani kertoivat samoja juttuja moneen kertaan.
Tarinankertoja
Nykyisin puhutaan kaikissa yrittäjä- tai markkinointikoulutuksissa tarinoista. Yrityksellä pitää olla tarina ja markkinointiin käytetään tarinoita. Tämä blogihan on mitä suuremmassa määrin tarinankertomista. Näihin tarina-aiheisiin törmään nykyään niin usein, että olen ajatellut syvällisemminkin, mitä se omalla kohdallani merkitsee.
Jokaisessa perheessä ja suvussa on omat tavat toimia ja käsitellä asioita. Nykyisin, kun muistelen lapsuudenkotiani, mieleeni tulee heti tämä tarinankerronta. Omassa kodissani kerrottiin hyvin paljon tarinoita ja niiden avulla minullekin opetettiin, mikä on oikein ja mikä on väärin. En tiedä onko tämä jotenkin poikkeuksellista, kun kyse on hämäläisestä pienviljelijäperheestä.
Kuitenkin tiedän, että olen kotoa oppinut tarinankerrontaa, sananlaskuja ja kielikuvia. Nykyisin jotkut huomauttavat siitä, että käytän paljon kielikuvia, mikä on kuulemma vanhanaikaista. Se saa olla vanhanaikaista ihan rauhassa, mutta se kuuluu tapaani ilmaista itseäni.
Olen kolme-nelikymppisenä käynyt lukuisia viestintäkursseja ja ilmaisutaidon koulutuksia. Minua on aina kiinnostanut, miten ihmiseen vaikutetaan viestinnällä ja mitä toisesta ihmisestä oppii, kun osaa kysyä oikeita asioita.
Tarinat ovat historiaa
Voi olla, että lapsena kuulemani tarinat ovat saaneet minut kiinnostumaan historiasta. Minullahan oli lapsuudenkodissani suora tie menneisyyteen ja historiaan. Samassa talossa asui 1915 syntyneet isovanhempani ja pihamökissä asui pappani äiti ja vanhin sisar, jotka olivat syntyneet 1885 ja 1905. Minulla oli siis mahdollista kuulla autenttisia kuvauksia 1800-luvun lopun tapahtumista.
Monen asian, joka on nyt tosi kaukaista historiaa, olen kuullut ne aikakaudet kokeneelta ihmiseltä. Tästä olen hyvin kiitollinen, että meillä oli tuo tarinankertomiskulttuuri, koska tuskin ne muuten olisivat jääneet mieleeni.
Isomummuni kertoi, miten järkyttävä tapaus oli 1905 verisunnuntai Pietarissa. Se oli ollut Suomen lehdissä isona uutisena. Nälkäinen ja sorrettu Pietarin väki meni suurena kulkueena keisarin palatsille ja he halusivat kertoa huonosta tilanteestaan. Keisarin henkivartiokaarti avasi tulen kulkuetta vastaan ja kymmeniä ihmisiä kuoli.Tämä lisäsi katkeruutta työväestössä, joka sitten purkautui vallankumouksena reilun kymmenen vuoden kuluttua.
Tuskin tätäkään tapahtumaa olisin muistanut, jos joku olisi vain todennut pelkät faktat. Nyt, kun isomummuni kertoi omista tunteistaan, mitä hän sinä päivänä koki, näen tapahtuman vieläkin ihan silmieni edessä. Muistan myös isomummun tavan puhua Venäjän tsaari Nikolai II:sta. Se oli selvästi kunnioittava ja ihaileva, mutta pettynyt siihen, miten tsaari tapatti viatonta kansaa.
Isomummuni oli jo kolmenkymmenen ylitse, kun Suomi itsenäistyi eli hän eli parhaan nuoruutensa Venäjän alamaisena ja kunnioitti tsaariperhettä. Toisaalta hän kannatti kiihkeästi Suomen itsenäisyyttä ja vihasi venäläisiä virkamiehiä, jotka orjuuttivat suomalaisia.
Hänen tarinoistaan kuului lapsenusko siihen, ettei tsaari tiennyt mitä suomalaisille tapahtui. Samoin uskottiin yleisesti, että tsaari ei tiennyt verisunnuntain ampumiskäskystä, koska eihän hän omia rauhallisia alamaisiaan olisi surmannut.
Mielenkiintoista on, että myös Stalinin puhdistusten aikakaudella kansa uskoi, ettei tämä Isä Aurinkoinen eli Stalin tiennyt ihmisten tappamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti