Berijan tarhat

Tämä pitkä hellekausi on tuonut joka asiakkaan kanssa keskusteluun miten kuumuus kehenkin vaikuttaa ja mitä muistikuvia edellisistä helteistä on. Minullahan kaikki elämä liittyy jotenkin sotahistoriaan ja kerronkin mitä kuumuus tuo minulle mieleen.

Stalinin vankileirit

Minulle tämä välillä tuskallinenkin kuumuus tuo mieleen suomalaisen Unto Parvilahden kirjan Berijan tarhat missä hän kertoo omat kokemuksensa Neuvostoliiton vankilaoloista. Olin ehkä parikymppinen, kun ensimmäisen kerran luin kirjan Berijan tarhat ja se oli minulle siinä vaiheessa hyvin rankka lukukokemus. Niin nuorena olin vasta perehtynyt Vietnamin ja Koren sotaan sekä Amerikan sisällissotaan jotka olivat tarpeeksi kaukaisia ettei ne järkyttäneet liikaa. Parvilahti kertoo kirjassaan miten hän vangitsemisensa alkuvaiheessa joutui kestämään kuumuudella kiduttamista. Hänen sellinsä lämpötila nostettiin hyvin korkealle ja kuumailmapuhallin paahtoi koko ajan. Kirjassaan Parvilahti kertoo kestäneensä sitä useampia viikkoja ja perusteli kestokykyään terveellä sydämellä ja nuorehkolla iällään. Moni vanhempi vanki kuoli sydänkohtaukseen muutamassa päivässä, tai sitten suostui allekirjoittamaan kuulustelupöytäkirjat jotka olivat pelkkää valhetta. Tuo tarina järkytti minua sen verran etten ole sitä unohtanut vieläkään. Aina, kun kärsin kuumasta  ja
vielä suljetussa tilassa mieleeni nousee kysymys miten itse olisin kestänyt tuollaisissa olosuhteissa. 

Kuka oli Uuno Parvilahti?

Varmaan todella harva on ikinä kuullutkaan Uuno Parvilahdesta, mutta Lavrenti Berija on useammalle tuttu. Lavrenti Berija oli Stalinin poliisijohtaja eli kuuluisan NKVD:n päällikkö toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Uuno Parvilahti kuuluu taas sellaiseen osaan Suomen historiaa joka on yritetty unohtaa ja hänestä puhuminen oli vähemmän suotavaa 1960-70-luvun Suomessa. Hän oli suomalaisen SS-pataljoonan eli niin sanotun Panttipataljoonan yhdyshenkilö Berliinissä. Parvilahti ilmeisesti ihaili Hitleriä ja oli hyvin natsimielinen ja häntä pidettiin jopa vakoilijana joka toimi Saksan hyväksi. Sodan loputtua alkusyksyllä 1944 Suomeen tuli Valvontakomissio jonka neuvostoliittolainen johtaja Andrei Zdanov esitti meidän sisäministeri Yrjö Leinolle yhdeksäntoista nimen listan miehistä jotka hän haluaa vangittavaksi. Suurin osa listalla olevista oli venäläisiä emigrantteja jotka olivat paenneet Suomeen tsaarin vallan kukistuttua 1917. Heti, kun nuo ihmiset oli saatu vangittua Zdanov lennätti heidät Moskovaan kuulusteltavaksi. Tämä tapaus tunnetaan nimellä leinonlista ja onneksi he jäivät ainoiksi suomalaisiksi jotka annettiin viedä Neuvostoliittoon. Näistä yhdeksästätoista palasi takaisin vain muutama ja hekin 1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen. Parvilahden kirja on historiallisesti merkittävä kuvaus Stalin mielivaltaisesta ihmisten vangitsemisesta. Monen vankilan jälkeen Parvilahtikin joutui Siperian vankileireille joissa Stalin tapatti miljoonia ihmisiä.

Pahuuden sietokyky kasvaa 

Tämä minun tarinani on aika tyypillinen, koska usein järkyttävät asiat joita ei kykene käsittelemään muuttuu traumoiksi jotka voi jäytää ihmistä lopun ikää. Minun kohdallani ei onneksi ole kysymys mistään vakavasta traumasta ja kykenen hyvin sietämään esimerkiksi kuuman huonosti ilmastoidun lentokoneen, tai teatterisalin ilman suurempaa paniikkia. Tämä sotahistoriaharrastukseni sisältää oikeastaan pelkästään asioita jotka järkyttävät herkempää ihmistä ja siksi moni välttääkin sotaan perehtymistä. Oma sietokykyni on vuosikymmenten aikana kasvanut ja olen oppinut tuntemaan itseäni niin hyvin etten enää kiusaa itseäni liian pitkälle. Järkyttävimmät asiat pitää käydä läpi palasina ettei ahdistus ihmiskunnan pahuudesta nouse liian korkealle. Näiden omien kokemusteni 

kautta ihmettelenkin kovasti miksi keskitysleirimuseoissa ja sotamuseoissa on niin paljon lapsiperheitä. Miksi vanhemmat eivät huomio, että lapsi voi järkyttyä lopuksi ikäänsä näkemästään.