Olen pohtinut sitä, miten yhteiskuntaan vaikuttaa nyt ja tulee myöhemmin vaikuttamaan se, ettemme enää muista historiaamme. Minulle on lyhyessä ajassa valjennut, miten vähän osa ihmisistä tietää historian tapahtumista ja silloinhan he eivät voi ottaa oppia menneisyydestä.
Lapsuuden kokemukset vaikuttavat paljon
Uskon, että Suomen talvisota ja jatkosota vaikuttavat vielä nykyäänkin todella paljon ihmisten olotilaan ja koko yhteiskuntaan. Lähes jokaisella suomalaisella on isä, isoisä tai isoisänisä ollut sodassa ja sellainen ihmisen kokema trauma siirtyy takuulla seuraaviinkin sukupolviin.
Vasta nyt kuusikymppisenä osaan ymmärtää, miten paljon minuun on sota vaikuttanut. Olen syntynyt kesällä 1961 ja silloin oli kuusitoista vuotta aikaa Neuvostoliiton suuresta kesähyökkäyksestä, jossa kuoli tuhansia ihmisiä. Jos nyt ajattelen kuusitoista vuotta taaksepäin, se oli vuosi 2005 ja sehän oli juuri äsken, jos silloin olisi tapahtunut jotain merkittävää muistaisin sen vielä täydellisesti. Muistammehan me Tsernobylinkin, vaikka siitä on jo neljäkymmentä vuotta ja se oli tapaus toisella puolella maailmaa eikä minun elämässäni.
Tarkoitan tällä sitä, että lapsuudessani kaikki yli parikymppiset olivat kokeneet sodan henkilökohtaisesti eli käytännössä kaikki aikuiset. Nyt en enää yhtään ihmettele miksi isovanhempani joiden ikäluokka kärsi suurimman paineen sodasta puhuivat ja muistelivat sota-aikaa usein. Tavallaan sodasta ei juuri koskaan puhuttu reippaasti ääneen vaan se oli toteamuksia, lausahduksia ja lyhyitä muistoja muun elämän joukossa.
Kuitenkin siitä jäi takaraivoon paljon muistoja esimerkiksi, kun aion heittää jonkun vaatteen pois kuulen mummuni sanat, että voi, kun sota-aikana olisi tuollaista kangasta saanut. Siksi kai hamstraan vanhoja vaatteita kaapit täyteen. Kuulen myös korvissani, kun mummu suhahteli papalle ettei sellaisia saanut puhua hänen muistellessa rintamaoloja.
Meillä maaseudun pikkukylässä oli edelleen hyvin selvää kuka oli evakko ja kuka ei. Lapsena en ymmärtänyt mitä tämä evakko sana tarkoitti eikä koko asia muutenkaan auennut, mutta edelleen pystyn sanomaan minkä talon väki oli tullut Karjalasta. Koin myös ettei tuo suhtautuminen evakoihin ollut mitenkään myönteinen vaan erilaisuutta pelättiin ja paheksuttiin. Enkä usko, että oma sukuni oli ainoa näin toimiva vaan se oli maan tapa.
Ehkä konkreettinen asia muistoissani mikä tuo esiin nämä epäluulot oli mummuni ohje olla tarkkana karjalaisten kahvipöydässä. Hän itse inhosi rahkapiirakkaa ja rahkan käyttöä ja jo pikkulapsesta hän varoitti tietyssä kyläpaikoissa etten vaan ota sellaista piirakkaa, kun se on niin pahaa. Hämäläiset eivät kai siihen aikaan juuri rahkaa käyttäneet, mutta karjalaiset kyllä. Onneksi tämä ei jättänyt minuun pysyvää traumaa ja syön hyvällä halulla rahkapiirakat niin kuin muutkin pullat.
Sodan trauma purkautui kiukkuna
Omassa työssäni koin 80-luvulla useita ikäviä tilanteita jotka nyt laitan sodan piikkiin. Hämeenlinna on varuskuntakaupunki ja siellä asuu edelleenkin paljon armeijan upseeriperheitä. Työelämäni alkuaikoina tein paljon jalkahoitoja ja asiakkaissa oli paljon näitä silloin noin kuusikymppisiä upseereita jotka olivat sotaveteraaneja.
Veteraanikuntoutuksissa korostettiin jalkahoidon merkitystä ja he oppivat käymään jalkahoidoissa muulloinkin. Valitettavasti minulle jäi heistä hyvin ikävä kuva. En muista yhtään hymyilevää, rentoa tai huumorintajuista miestä. Yleensä pelkäsin heitä, koska he olivat niin nyreitä ja kaikkeen tyytymättömiä. He myös vihastuivat äkkiä ja olivat helposti ilkeitä, koska ilmeisesti he nauttivat nuoren tytön kiusaamisesta. Toinen vaihtoehto oli, että he yrittivät käydä kiinni ja tunkea itsensä liian lähelle. Nykyisin he olisivat poliisikuulustelussa käytöksestään.
Järkyttävin kokemus oli sellainen, että joku mies alkoi kertomaan jotain sotamuistojaan ja lapsellisesti kerroin, että minunkin pappa oli ollut sodassa. Hän kysyi missä taisteluissa pappani oli ollut ja enhän minä sellaista tiennyt. Sanoin vain paikkakuntia joita olin papaltani kuullut ja tämä mies menetti malttinsa kokonaan. Hän huusi sylki roiskuen ettei siellä ollut mitään kunnon taisteluita ja siellä olleet ei tienneet sodasta mitään. Hän itse oli ollut niin pahoissa paikoissa ja niitä hän sitten minulle kertaili. Järkyttävä kiukun purkaus tuli niin yhtä äkkiä, että pelästyin kunnolla sitä raivoamista. Näin jälkikäteen ymmärrän hänellä olleen syvä trauma sodasta ja ilmeisesti tunne siitä ettei saa ansaitsemaansa kunniaa. Ilmeisesti kaikki tämä synkkyys, äkäisyys ja äkkipikainen kiivaus johtui heidän sotatraumoistaan. Minä olin varmaan hyvä uhri, kun kukaan ei ollut näkemässä ja olin nuori ja arka.
Mietin vieläkin usein miten nämä miehet käyttäytyivät kotonaan ja omassa elämän piirissään. He olivat selvästi menettäneet hermonsa ja eivät pystyneet hillitsemään itseään.
Kaikkien ikäisteni ympäristössä oli koko ajan näitä traumatisoituneita miehiä ja heidän vaimojaan jotka yrittivät paikata miestensä mielenterveyttä. Sen on ollut pakko vaikuttaa koko ikäluokkaani ja paljon nuorenpiinkin. Nyt oma ikäluokkani siirtää omat kokemuksensa ja traumat lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa. Ajatukseni mukaan joku kolmekymppinen omaa jonkun toimintatavan siksi, että sodan vaikutus on sen häneen siirtänyt.
Kommentit
Lähetä kommentti