Olen miettinyt jo vuosia, miten meidän yhteiskuntaan mahtuvat muistisairaat vanhukset ja muuten vajaakuntoiset. Pystymmekö ymmärtämään, että ihmisiä on monenlaisia ja myös dementikko on arvokas ihminen.
Ihminen katoaa muistisairauteen
Itse muistisairaan tyttärenä olen oppinut siitä sairaudesta ja vanhuksien kohtelusta hyvin paljon. Voin suoraan sanoa, että onneksi isäni kuoli ennen kuin hänestä tuli aivan elävä kuollut. Hän ehti olemaan laitoshoidossa lähes vuoden ja ehdin siinäkin ajassa näkemään, miten hoitolaitokset toimivat.
Oma kokemukseni on, että vaikein vaihe oli silloin, kun emme olleet vielä kotisairaanhoidon piirissä. Siitä on aikaa ehkä kolmisen vuotta ja silloin perehdyin perusteellisesti siihen, miten avunsaanti on vaikeaa tai lähes mahdotonta.
Selailin nettisivuja tuntikaupalla ja soittelin numeroihin, joihin kukaan ei koskaan vastannut, kun jono oli niin pitkä. Kaikki Kelan ohjeet olivat ymmärrykseni ulkopuolella, vaikka olen koko ikäni pelaillut byrokratian kanssa. Sen tiedän, ettei äitini olisi mitenkään selvinnyt niistä lipuista ja lapuista, mitä piti täyttää saadaksemme edes joku, joka pysähtyisi miettimään tilannettamme.
Maallikolle on itsestään selvää, että jalaton dementikko, joka on sydänleikattu ja sokeritautinen tarvitse apua. Lääketieteellisesti hänen avuntarvettaan mitattiin moneen kertaan ja kunnan rahaa sekä kotihoidon resursseja paloi siihen.
Meillä tehtiin kaksi kertaa kahden viikon arviointiprosessi, jolloin meillä kävi kotihoito 3-4 päivässä tarkistamassa millaista apua äitini antoi isälleni. Hoitajat siis ajoivat neljä kertaa päivässä noin 15km suuntaansa ollakseen meillä vartin katselemassa, mitä vanhempani tekivät.
Kumpikin kerta päättyi siihen, ettei isäni mukamas tarvinnut apua, eikä äitini ollut omaishoitaja, eikä oikeutettu omaishoitajan tukeen. Monen mutkan kautta sain kotihoidon auttamaan äitiäni kerran päivässä. Isäni ei päässyt laitoshoitoonkaan virallista tietä, vaan hänet oli arvioitu pärjäävän kotona, mutta hän sai yhden viikon kuukaudessa intervallihoitopaikan. Sieltä ei isääni enää uskallettu kotiuttaa, kun hoitohenkilökunta näki, mikä hänen kuntonsa oli, joten hän jäi pysyvästi hoivakotiin. Se oli viimehetken ratkaisu, koska minä ja äitimme olimme jo ylittäneet venymiskykymme ja onneksi äitini ei ehtinyt sairastua väsymyksestä. Ei kahdeksankymppinen pysty hoitamaan toista 24/7 ja nukkumaan parin tunnin pätkissä. Onneksi äitini on sitkeää tekoa ja kesti sen.
Uskon, ettei meidän tarina ole mitenkään erityinen, vaan aika tyypillinen tapa, miten vanhukset hoidetaan. Hoito tulee vain heikkenemään, kun suuret ikäluokat täyttävät kohta 80v. ja hoidettavien määrä lisääntyy.
Vanhuus tulee kaikille
Tällä hetkellä seuraan omalta työpaikaltani erään dementikkovanhuksen elämää. Vakioasiakkaani jo tietävätkin hänet, koska ovat tavanneet hänet lähes jokaisella käyntikerralla. Tunnen tämän ihmisen hyvin, koska hän on asunut yli 30v. talossa, jossa hoitolani on, mutta hän ei enää tunnista minua.
Hän on ollut aina hyvin liikunnallinen, joten nykyäänkin hän on ulkoilemassa pitkiä aikoja. Hankala yhdistelmä on vikkelät jalat ja muistisairaus. Yritän seurata häntä mahdollisimman paljon ja näen ikkunasta hänen kävelykierroksena hyvin, kun istun kasvohoitoa tekemässä. Tiedän myös, että muukin talon väki pitää häntä silmällä, jottei mitään pahaa tapahtuisi. Ilmeisesti hän saa tarvittavan hoidon kotiinsa ja lapset myös huolehtivat hänestä, mutta käsittääkseni hän asuu yksin.
Tilanteessa ei ole hänen kannaltaan suurta huolta, mutta lähiympäristö kärsii. Kadun varren muut yrittäjät ovat erittäin kiusaantuneita, kun hän käy monta kertaa päivässä kyselemässä jotain. Kahvilan terassilla asiakkaat hermostuvat, kun dementikkomummo tulee pöytään jankkaamaan samaa asiaa moneen kertaan.
Kirjoitin tämän nyt rumasti, mutta niinhän ihmiset häneen suhtautuvat. Hän on ylimääräinen vaiva, vaikka ei tee muuta kuin kiertää korttelia ja juttelee kaikille.
Tilanne on tosi kinkkinen, koska hänen täytyy saada tehdä kävelyretkensä. Moni on ihmetellyt, eikö häntä saa jo johonkin laitokseen. Itse en ole ollenkaan varma kuuluisiko hän laitokseen, koska siellä hänen liikuntansa loppuisi, kun kukaan ei kerkiäisi häntä kävelyttämään. Eikä hän tee mitään pahaa, mutta käyttäytyy erilailla kuin toiset. Mielestäni olisi väärin teljetä hänet laitokseen vain sen takia, ettei hän käyttäydy yleisten normien mukaan. Varsinkin, kun hän vielä kohtuullisen hyvin pärjää omassa asunnossaankin.
Yhteiskuntamme on pakko hyväksyä myös erilaisesti käyttäytyvät ihmiset, koska kaikkia ei voi sulkea laitokseen. Pikkulapsen höpöttelyt ja juokseminen kahvilan terassilla ymmärretään, mutta ei muistisairasta vanhusta. Myönnän myös, että minua häiritsevät enemmän huutavat ja riehuvat lapset, joiden perään ei omat vanhemmat katso, kuin muistisairas mummo.
Mitään yksiselitteistä ratkaisua ei tähän löydy, mikä olisi hyvä kaikkien osapuolten kannalta. Minä siedän tilanteen ja sen, että hän on jo pari vuotta kysynyt nimeäni joka kerta, kun näen hänet eli yleensä kerran päivässä. Niille, jotka eivät sairautta ymmärrä, tilanne on järkytys, kun vieras ihminen pysäyttää ja kysyy, mikä päivä tänään on.
Joko olet liittynyt postituslistalle? Liity nyt ja saat ensimmäisenä tietoa tulevista tarjouksista ja kauneushoitolan tapahtumista! Tilaa uutiskirje TÄSTÄ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti