Olen syksyn aika antanut monta haastattelua sotahistoriaharrastuksestani ja vielä useammin olen keskustellut aiheesta. Nyt Ukrainan sodan sytyttyä minunkin harrastuksestani on tullut salonkikelpoinen ja se kiinnostaa myös muita.
Omituinen harrastus
Silloin, kun joku toimittaja minua haastattelee olen jo valmiiksi varuillani, koska tiedän joutuvani puolustamaan harrastustani. En usko, että joku golffari, kuorolaulaja tai tanssin harrastaja joutuu perustelemaan omaa harrastustaan niin paljon kuin minä joudun. Yleensä kysytään selitystä, miksi harrastan sotahistoriaa, mutta tietääkö kukaan muukaan mistä syystä on alkanut vaikka tanssimaan. Joudun aina selittämään, onko se perheeni tai lähinnä isäni vaikutusta. Tästä harrastuksesta en voi vanhempiani syyttää, enkä myöskään muuta sukuani. Eikä isäni ole sotaveteraani, koska hän oli kaksivuotias talvisodan alkaessa.
Äitini isä on ollut viisi vuotta sodassa, mutta ei hänkään minua tähän harrastukseen ohjannut. Päinvastoin hän kannusti tekemään jotain hauskaa ja iloista, eikä turhaan kaivella järkyttäviä elämän vaiheita. Usein joudun myös vakuuttelemaan, etten ole mikään sotahullu tai äärioikeistolainen hörhö. Teen aina selväksi, että teen samalla työtä rauhan eteen. Mitä enemmän ihmiset tietävät sodan kauhuista sitä paremmin yritetään pysyä kaukana uuden sodan aloittamisesta. Ilmeisesti elämme nyt aikaa, kun sodat ovat liiaksi unohtuneet ja venäläiset ovat lähteneet uuteen sotaan.
Tietämys sodasta on jo kadonnut
Tämän syksyn haastatteluissa olen kokenut itseni ikälopuksi. Koen, että alle nelikymppiset pitävät sodasta puhumista vanhojen ihmisten jorinoina. Toivoisin myös, että voisin joskus kertoa harrastuksestani laajemminkin kuin Suomen sotien osalta.
Suomen sisällissota, talvisota ja jatkosota ovat hyvin pieni osa harrastustani ja niihin olen perehtynyt vasta parikymmentä vuotta. Itse haluaisin puhua Israelin itsenäistymisestä, Kamputseasta ja Pol Potin diktatuurista tai Armenian kansanmurhasta. Ne varmaankin ovat niin kaukaisia aiheita, etteivät toimittajat tiedä niistä sitäkään vähää kuin Suomen sodista. Kysyin viimeksi itse toimittajalta kuulostaako puheeni yhtään tutulta ja hän vastasi rehellisesti, että hänelle tulee mieleen koulukirjojen otsikot.
Armeija- ja sotasanasto on täynnä kirjainyhdistelmiä ja lyhenteitä. Ne ovat tarttuneet minuunkin, mutta pyrin aina selventämään, mitä kirjainyhdistelmä tarkoittaa. Pidän myös itsestään selvänä, että keskustelukumppani ja varsinkin toimittaja kysyy, ellei tiedä jotain sanaa.
Nyt kävi niin, että puhuin pitkään pappani sotaretkestä ja totesin hänen olleen viisi vuotta JSP:ssä. Tämä lyhenne on minulle niin itsestään selvä, että en tullut ajatelleeksi, ettei kuulija sitä tiennyt, eikä kuitenkaan sitä sanonut. JSP on joukkosidontapaikka ja tieto, että joku on ollut JSP:ssä koko sodan, selittää jo hyvin paljon, mitä hän on tehnyt ja kohdannut. Olin jo vartin kertonut haavoittumisista, haavoittuneiden priorisoinnista, verestä ja tuskasta, kun tajusin kysyä, tietääkö toimittaja mikä JSP on. Vasta siinä hän sanoi, ettei tiennyt.
Tuli vähän turhautunut olo ja tunne siitä, ettei aihe kiinnostanut kuulijaa yhtään. Mietinkin pitäisikö jo kieltäytyä näistä haastatteluista, kun niistä tulee aina vähän paha mieli.
Usein joudun myös tentattavaksi mies-nainen-asetelmasta. Tyypillistä on, että minulta kysytään harrastaako mieheni sotahistoriaa, ihan kuin en pystyisi tai voisi aihetta harrastaa ihan yksinään. Toinen kysymys on, miten perheeni ja ystäväni suhtautuvat miehiseen harrastukseeni. Pidän niitä kysymyksiä esimerkkinä kysyjän kapeasta näkökulmasta. Ei sota ole sukupuolikysymys ja viimeistään nyt se pitäisi huomata Ukrainan uutisista. Sodasta kärsivät aivan kaikki iästä, sukupuolesta tai koulutuksesta välittämättä.
Osallistu jouluarvontoihin tykkäämällä sekä kommentoimalla postauksia Facebookissa, Instagramissa ja/tai blogissa Purkkiarmeijan komentaja. Arvontapäivät ovat kaikki joulua edeltävät sunnuntait ja keskiviikot. Palkintoina vähintään 50€ arvoisia tuotteita!
Hyvä kirjoitus ja mielenkiintoinen harrastus.
VastaaPoista