Ensi vuoden helmikuussa tulee kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta Helsingin massiivisista ilmapommituksista. Perehdyin asiaan enemmän, kun luin juuri Ville Jalovaaran Helsinki 1944 - Taistelu pääkaupungista.
 |
| Inarintien pommitustuhoja Puu-Vallilassa 27.2.1944. Kuvaaja: SA-kuva / E. Hedenström |
Sankarillinen ilmatorjunta
Taas kerran huomasin, miten sodasta kerrotaan legendoja, jotka eivät ole totuuden mukaisia, mutta niitä kerrotaan niin usein, että niihin aletaan uskomaan. Olen aina ollut siinä uskossa, että suomalaiset olivat ovelia ja hämäsivät Neuvostoliiton pommittajia pudottamaan lastinsa Helsingin ohitse. Legenda kertoo, että Vuosaareen ja Sipooseen oli rakennettu nuotioita, mitkä saivat hyökkääjiä luulemaan kaupungin olevan siellä ja pommit pudotettiin siksi väärään kohtaan.
Ville Jalovaaran kirjasta selvisi, ettei tarina ole totta. Nuo nuotioiksi tarkoitetut puukasat oli kyllä kerätty paikoilleen, mutta niitä ei koskaan sytytetty, koska ne olivat märkiä ja jäisiä. Kirjan mukaan onkin kaksi ihan muuta syytä, miksi Helsinki säästyi niin hyvin kolmesta massiivisesta pommituksesta.
Pommitusöitä oli kolme 6.2., 16.2. ja 26.2. ja viimeinen pommitus oli pahin. Se kesti yksitoista tuntia ja tuli kolmena eri aaltona. Se on ollut puolustajille rankka urakka toimia tuntikausia kuoleman uhan alla. Suurin sankari pommituksissa oli Suomen ilmatorjunta, joka pystyi torjumaan 95% hyökkääjistä. Toinen syy onnistumiseen oli Neuvostoliiton ilmavoimien taitamattomuus. Ymmärrän hyvin, ettei Suomella ollut Neuvostoliiton olemassaolon aikana kanttia moittia heidän ilmavoimiaan, mutta nykyisin sen saa jo sanoa ääneen. Ilmeisesti sodan jälkeen ei uskallettu kertoa, että Neuvostoliiton ilmavoimat eivät toimineet kovin tehokkaasti ja niitä oli helpompi torjua, kuin liittoutuneiden tekemiä pommituksia Saksan pääkaupunkeihin.
Helsinki selvisi suurpommituksista hyvin
Tästä Ville Jalovaaran kirjasta minulle selvisi sekin, että saimme apua Saksalta pommitusten torjumiseen. Heti ensimmäisen pommituksen jälkeen Saksa siirsi Malmin kentälle kahdentoista yöhävittäjän laivueen, jonka lentäjät olivat hyvin kokeneita.
Suomella itsellään ei ollut yöhävittäjiä, joten nuo saksalaiskoneet olivat Helsingin ainoa turva. Myös Tallinnan kentältä nousi ilmaan saksalaiskoneita, jotka torjuivat Neuvostoliiton ilmavoimia. Virohan oli vielä 1944 saksalaisten miehittämä.
Tässäkin tilanteessa Saksa oli apuna ja ilmatorjunnan uudet modernit tutkalaitteet oli juuri ostettu saksalaisilta. Tätä Saksan osuutta Helsinkin pelastumisessa ei ole mielestäni aikaisemmin kerrottu ainakaan näin selvästi.
Suomalaisten omaa ansiota oli tehokkaasti käytetty ilmatorjunta. Suomalaiset ampuivat valaisevia räjähteitä koneiden eteen ja saivat näin koneet muuttamaan suuntaa. Neuvostoliiton hävittäjät pelkäsivät näitä valoja, koska valokeilaan joutunut lentokone oli helppo pudottaa. Tällä tavoin pommikoneet pudottivat pommilastit muualle kuin keskelle pääkaupunkia.
Viimeisen pommituksen 26.2. pommimäärä oli lähes sama mitä pudotettiin Dresdeniin 1945 ja sehän tuhoutui täysin. Suomen ilmavoimat pystyivät sulkutulella torjumaan pommituksen niin, että Helsinki pelastui.
Neuvostoliittolaiset luulivat, että viimeisen pommituksen jälkeen Helsinki oli raunioina, eivätkä enää jatkaneet pommituksia. Tätä väärää tietoa avitti desantti, joka loikkasi Suomen puolelle ja välitti Kremliin tietoa täysin tuhotusta kaupungista. Valvontakomission tullessa Suomeen lokakuussa 1944 heille oli suuri ihmetyksen aihe, kun Helsingissä ei ollut enää mitään pommituksen merkkejä.
Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu käsittämättömältä, miten ihmiset kestivät tuon sota-ajan. Olisiko meistä nykyihmisistä sietämään yhdentoista tunnin ilmapommitusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti