maanantai 12. elokuuta 2024

Köyhä ja koulukiusattu

Nykyään mediassa pohditaan usein yhteiskunnan eriarvoistumista, lapsiperheiden köyhyyttä ja myös koulukiusaamisesta keskustellaan paljon. Miettiessäni omaa lapsuuttani 1960-luvun maalaiskylässä, nämä kaikki nykypäivän ongelmat olivat olemassa jo silloin.




Rikkaiden lapset ja köyhien kakarat

Tulen hyvin vaatimattomista oloista ja me kai olimme joidenkin mielestä köyhiä, mutta itse en sellaista lapsena huomannut. Asuimme pienessä maalaiskylässä äitini vanhempien kanssa samassa huushollissa ja piharakennuksessa asui pappani äiti (synt.1885) ja naimaton sisar. Olimme pienviljelijäperhe ja äitini oli koko ikänsä työssä huoltoaseman baarissa. Tuo Esson baari oli tunnettu rekkojen pysähdyspaikka ja tiedostankin, että raskasliikenne ja rahtarit toivat ruuan minullekin.
Meillä oli ulkovessa, eikä ollut juoksevaa vettä ja peseytyminen kävi pihasaunassa pari kertaa viikossa. Asuimme ihan kansakoulun vieressä, missä oli parikymmentä oppilasta ja kouluun mennessäni luokallani oli vain viisi lasta. Kouluelämään astuessani minulle aika pian selvisi, että olen köyhempi kuin muut ja nokkimisjärjestyksen alimmaisena. Arvosanat annettiin maatilan hehtaarien mukaan ja siinä järjestyksessä, miten hyvä ystävä opettaja oli oppilaan vanhempien kanssa. 
Näin jälkikäteen arvioiden opettaja itse oli tuo koulukiusaaja ja toimi täysin epäoikeudenmukaisesti. Sama miesopettaja oli opettanut jo äitiänikin ja hänen nuorempia sisaruksiaan ja jo he olivat kokeneet tuon epäoikeudenmukaisuuden. Tästä syystä äitini halusi minut mahdollisimman pian pois tuosta koulusta ja se oli yksi syy, että pääsin oppikouluun. Oppikoulussa oli silloin vielä lukukausimaksu, kirjat piti ostaa itse ja bussimatkat maksoivat, joten se oli suuri menoerä nuorille vanhemmilleni.
Tuo opettaja ei koskaan kutsunut minua oikealla nimelläni, vaan käytti äitini tyttönimeä ja minä olin hänelle Lahtisen likka. Muistan hyvin tilanteen, josta minulle selvisi, että olen virallisesti köyhä. Vielä 60-luvulla koulun kautta jotenkin haettiin kunnan avustusta kenkiin ja kouluvaatteisiin. Minulle oli kotona teroitettu, että me emme tarvitse sellaista avustusta ja minun ei pidä tuoda hakupapereita kotiin. Opettajapa päätti toisin ja saarnasi minulle, kahdeksan vuotiaalle tytölle, koko luokan kuullen (kaikki koulun parikymmentä oppilasta olivat samassa luokkahuoneessa), että minun perheeni tarvitsee tuon avustuksen ja oli tyhmää, ellen paperia ottaisi. Mitäpä lapsi siinä kohtaa muuta teki, kuin kiikuttaisi paperin kotiin äitini revittäväksi. 
Ymmärsin  jo varhaisessa vaiheessa, että opettaja oli epäoikeudenmukainen ja pienessä mielessäni halveksin häntä. Tiesin, että hänen menettelynsä oli jotenkin väärin, eikä niin saisi tehdä. Ehkä siitä kokemuksesta on minuun kehittynyt vahva tarve huolehtia siitä, ettei missään toimita epäoikeudenmukaisesti. 
Kotonani oli kunnia-asia, että kuljin hyvissä ja näteissä vaatteissa ja ehkä sain uusia vaatteita jopa useammin kuin isompien talojen lapset. Tästä syystä opettaja otti minusta aina silmätikun ja tivasi luokan edessä, kuka minulle on uuden takin tai mekon ostanut. Hän vaati usein tietää, oliko vaatteet maksanut isovanhempani, isomummu vai omat vanhempani. Muistan sielussani ajatelleeni jo kymmenen vanhana, että mitä himputtia se opelle kuului. 


Ainoa lapsi on itsekäs vai onko?

Opin kansakoulun opettajaltani myös sen, että koska olin ainoa lapsi, olin itsekäs. Tätä ominaisuutta en itsestäni vieläkään löydä, mutta 60-luvulla näin vielä ajateltiin ja kai se oli yleinen käsitys. Minulle ja koko luokalleni kyllä tehtiin selväksi, että minä olin erilainen ja minussa saattaa olla enemmän huonoja ominaisuuksia kuin muilla, koska olin ainoa lapsi. 
Ehkä tuo erilaiseksi leimaaminen oli minulle hyväksi, koska se vahvisti minua, eikä missään tapauksessa nujertanut. Nuo kouluajan kokemukset eivät minua traumatisoineet, vaikka nyt jo ymmärrän, että niinkin olisi voinut käydä. Moni muu oppilas saattoi kyllä saada ikuiset traumat ja ainakin äitini tiesi, mitä opettaja teki ja halusi minut pian pois sieltä. 
Tästä oppikouluun lähtemisestäni olen hiukan katkera, koska se oli epäoikeudenmukaisuuden huippu. Noita kyläkouluja oltiin jo siihenkin aikaan lopettamassa ja oppilasmäärät vain pienenivät. Tällä opettajalla oli pelko omasta työpaikastaan, koska hänellä ei ollut kunnollista opettajan koulutusta ja tuo kyläkoulu oli hänen ensinmäinen ja ainoa työpaikkansa. Sodan jälkeenhän opettajista oli huutava pula ja varsinkin miesopettajia oli vähän. Silloin opettajan viran saattoi saada pelkällä ylioppilastodistuksella ja näin oli tuo minunkin opettaja työhönsä tullut.
Tämä opettaja alkoi vastustamaan minun oppikouluun lähtemistä, koska hän halusi pitää jokaisesta oppilaasta kiinni, jottei oppilasmäärä vähenisi. Kahta muuta luokkani tyttöä hän kovasti kannusti opintielle, mutta minua hän pelotteli, etten tule pärjäämään ja oli hölmöä edes yrittää oppikouluun. 
Hän puhutteli myös äitiäni, että oli turhaa ottaa kontolleen sellaista rahan menoa, kun en kuitenkaan oppikoulussa pärjäisi. Onneksi äitini oli sitkeä ja piti kiinni päätöksestään. Muistan aina sen, että kevätjuhlassa kaksi muuta tyttöä, jotka lähtivät oppikouluun sai mukaansa koulussa käyttämänsä värikynät, piirustuspaperit ja muut kynät, mikä olisi ollut iso asia lapselle, koska he eivät enää palanneet kouluun. Minulle ei omiani annettu, kun opettaja ilmoitti, etten kuitenkaan oppikouluun tule pääsemään ja palaan syksyllä hänen oppilaaksen. 
Luojan kiitos pääsin oppikouluun ja tuon opettajan kiusaaminen loppui. Neljänkymmenen oppilaan luokassa kukaan tiennyt, mitkä hehtaarit olivat kenenkin lapsen perheessä. Varmaan tämä takkuinen suhde ensimmäiseen opettajaani on tehnyt minusta sellaisen, että olen aina oppositiossa auktoriteetteja kohtaan. 
Tuo epäoikeudenmukainen kohtelu ja silmätikuksi nostaminen kasvatti minulle vahvan luonteen ja varmaan myös kovetti. Minun kohdallani tuo väärin kohtelu kasvoi voimavaraksi, mutta olisi voinut käydä toisinkin. 






3 kommenttia:

  1. Anonyymi09:11

    Apua, tämä oli kyllä niin vaikuttava ja koskettava muistelu. Näin tämän kaiken sieluni silmin. Koulun ulkopuolelta tuo Esson baarikin on niin tuota ajankuvaa. Huh, mitkä tunteet heräsivät.

    Leena


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauneushoitola21:45

      Onneksi tällaista ilkeilyä nykyopettajat ei harrasta tai ainakin siitä voi tehdä valituksen. Meikäläisten ikäluokassa tiedetään, että silloin opettajalla oli valta tehdä mitä vaan eikä kukaan siihen puuttunut.


      Inkeri

      Poista
  2. Anonyymi21:20

    Kiitos kun kirjoitit tästä! Kosketti minua, koulumuistoja minullakin monenlaisia. Lämpimin terveisin A

    VastaaPoista