Joulumieli koostuu yleensä omista ajatuksista ja ne ovat ainoita mihin ihminen pystyy vaikuttamaan. Itselleni tulee helposti haikea ja alakuloinen mieliala, kun aattoillan vieraat lähtee ja kaikki tohina on ohitse. Sama olo tuli perjantaina, kun suljin liikkeen. Mieltä jää jäytämään teinkö varmasti kaikkeni ja mitä teen ensi vuonna toisin. Siksi pitääkin opetella vaihtamaan ajatuksiaan kevyemmiksi ja otaa ilo irti tavallisista asioista.
Onnellinen tarina
Tänä jouluna mielessäni on hyvin erilainen asia kuin aikaisempina jouluina. Vanhempieni ikääntyessä elämääni on tullut huoli heidän voinnistaan ja koska olen ainoa lapsi kannan vastuun monesta asiasta. Vuosi sitten isäni (80v.) oli hyvin sairas ja hienoa oli, että hän pääsi jouluksi sairaalasta kotiin. Hän oli pyörätuolissa ja hyvin väsynyt. Silloin mietin, että kyse ehkä oli viimeisestä joulusta hänen kanssaan. Vuosi sitten syksyllä ei lääkärit antaneet suurta toivoa selviytymisestä, koska hänellä oli niin paha tulehdus jalan amputaation takia. Toinen jalkahan oli jo amputoitu viisivuotta aikaisemmin. Viime joulun jälkeen hän kuitenkin alkoi virkistyä ja sai olla kotona kissojen hoidettavana. Tammikuun lopulla hänelle annettiin lupa kokeilla proteesia tuohon aikaisemmin amputoituun jalkaan. Ei vaan proteesia löytynytkään, kun se oli jäänyt sairaalareissulle. Hänellä ei ollut proteesia mukana sairaalakierteeseen päätyessään, koska se olisi ollut vaan tiellä. Se kuitenkin pyydettiin tuomaan ja tietysti sen sairaalaan veimme. Isäni mukana se ei palannut kotiin ja hänen mielestään se oli korjattavana. Tammikuussa sitten selvisi, että tuo lähes metrinen jalka oli hukkunut sairaalassa johonkin ja tähän mennessä se ei ole löytynyt. Isälläni oli kova halu kävelemään ja pois pyörätuolista ja hänelle alettiin teettämään uutta proteesia kadonneen tilalle. Nykyisin, kun mterveydenhoidon rahat ovat niin vähissä tuo hukkaaminenkin maksoi useampia tonneja. Toivottavaa olisi ettei tämän tyyppisiin juttuihin kovin paljoa rahaa tuhlattaisi.
Ihmeparantuminen
Proteesin teettäminen on pitkämielinen työ, koska sitä sovitetaan useampaan kertaa. Olin isäni mukana kaikilla sovituskerroilla sairaalassa, kun hän tapasi fysioterapeutit ja apuvälinekorjaajan. Yhtään kertaa hänelle ei sanottu, että yrittäkää kuntoilla päästäksenne pyörätuolista liikkeelle. Päinvastoin hänelle vannotettiin, että te ette koskaan enää kävele ja proteesi teetetään vaan siksi, että siirrytte pyörätuolista sänkyyn ja vessan pöntölle ja takaisin. Minäkin aloin uskoa heitä, koska he vakuuttivat suureen ääneen ettei kukaan kahdeksankymppinen nouse pyörätuolista ja sellaista tahdon voimaa ei ole kenelläkään. Meille perusteltiin ettei isälläni ole lihaksia ja hän on kuin kuivan kesän orava ja pieni ja laiha hän on aina ollutkin. Toukokuussa saimme proteesin ja vanhempani siivosivat seuraavana päivänä pyörätuolin pois ja isäni alkoi liikkumaan rollaattorin kanssa. Kesällä hän liikkuin jo kotona kahden kepin kanssa ja nekin jäi loppukesästä pois. Syksyllä hän teki meidän syyskynnöt ja istui traktorissa monta tuntia päivässä ja nautti elämästä. Nykyisin hän liikkuu kotona ilman mitään tukea ja muualla yhden kepin kanssa. Tämä on todella hieno asia, mutta mieltäni kaivertaa tämä sairaalan asenne. Kuinkahan monta potilasta istuu pyörätuolissa, kun kukaan ei kannusta eikä osata ajatella, että ihmiset ovat yksilöitä. Isäni kohdalla on pieni ihme, että hän sinnitteli itsensä pois pyörätuolista, mutta hän teki sen jo viisivuotta sitten ensimmäisen jalan amputoinnin yhteydessä. Silloinkaan ei pidetty mahdollisena, että hän vielä hoitaa maansiirtohommat ja maatalouden jalkaproteesin kanssa, mutta hän teki vielä metsätyötkin siinä kunnossa. Fysioterapeutit ja lääkärit olivat tästä tietoisia, mutta kai heillä joku standardi on ettei kahdeksankymppinen enää pysty mihinkään. Kerron tämän tarinan, koska se antaa toivoa muille samassa tilanteessa oleville. Näin jouluna pitää antaa toivoa ja hyviä ajatuksia. Nyt isäni pääsi meidän joulupöytään omin voimin ilman mitään apuvälineitä, vaikka kumpikin jalka on amputoitu. Toivoisin kovasti, että vanhuksiakin kohdellaan yksilöinä eikä pelkkinä ikävuosien numeroina. Tulen varmaan vielä moneen kertaan kertomaan näistä oma kohtaisista seikkailuista vanhusten hoidon maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti