Suomen itsenäisyys on osa omaa menneisyyttäni

Huomenna tulee kuluneeksi satavuotta Suomen itsenäistymisestä.Tämän itsenäisyyden eteen on tehnyt työtä sadattuhannet suomalaiset. Henkensä sen puolesta on antanut lähes satatuhatta sotilasta. Jokaisen nykypäivän suomalaisen elämä perustuu menneiden sukupolvien työhön ja päätöksiin ja meidän on syytä kokea suurta kiitollisuutta siitä millaisia valintoja he ovat aikoinaan tehneet. Kerron nyt oman perheeni tarinan niistä kohdin missä koen Suomen itsenäisyyden isovanhempiani ja minua itseäni koskettaneen.

Isomummu Olga Wilhelmiina 

Muistan hyvin isomummuni eli pappani äidin, koska olin jo neljätoista hänen kuollessaan. Hän eli 1885-1975 ja eläkevuotensa hän asui kotini pihapiirissä vanhimman tyttärensä Ainin kanssa. Isomummu syntyi, kun Suomi vielä oli tukevasti Venäjän vallan alla ja tsaarina hallitsi Aleksanteri kolmas. Hänen jälkeensä tuli Nikolai toinen, joka oli Suomen suurruhtinas koko isomummuni aikuisiän vuoteen 1917 asti. Yksinkertaisena janakkalalaisena maalaisnaisena, tosin hyvin tiedonhaluisena ja napakkana ihmisenä hän oli jotenkin kiintynyt tsaariperheeseen. Hän suri ja koki vääräksi, että koko kaunis perhe ja nuoret lapset ammuttiin sumeilematta. Se oli hänelle järkytys ja ymmärrän, että hän kannatti Suomen itsenäisyyttä, mutta ei olisi halunnut, että tsaariperhe surmataan sen takia. Pahin muisto hänellä oli nuoruudestaan 1905 Venäjän verisunnuntai ja siitä Suomessakin alkanut liikehdintä ja suurlakko. Isomummuni oli silloin parikymppinen ja odotti ensimmäistä lastaan isotätiäni Aini Wilhelmiinaa. Ilmeisesti hän oli kokenut hyvin pelottavana sen, että tsaari käski ampua Talvipalatsin edessä rauhallisesti mieltään osoittavaa väkijoukkoa ja useita satoja kuoli. Sitten, kun
Suomi julistautui itsenäiseksi ja sensuuri käski hävittämään kaikki tsaarin ja tsaariperheen kuvat hä


n oli kuvasta leikannut irti Nikolain kuvan ja säilytti sen vastoin määräyksiä. Tavallinen Suomenköyhällistö ei osannut vihata tsaaria vaan ajatus oli sama, kun esimerkiksi Stalinin aikaan
Venäjällä ettei tsaari, tai Stalin tiennyt mitä pahaa hänen virkamiehensä kansalle tekee.
Pahimpana sotana isomummuni piti sisällissotaa. Talvisodassa ja jatkosodassa hänellä oli kaksi poikaa rintamalla, mutta se ei ollut koskaan hänelle kauhumuisteluiden asia, vaan sisällissota oli hänen elämänsä pahin aika. Hän kertoi siitä ettei ulos uskaltanut mennä edes vettä ja puita hakemaan, koska joku saattoi ampua. Hänellä ja lapsilla oli tavarat ja ruuat valmiiksi katsottuna, että jos tilanne menisi ihan pahaksi he lähtisivät metsään piiloon. Hänellä oli silloin neljälasta ja nuorin oli 1915 syntynyt pappani.

Isovanhempani Aimo Armas ja Alma

Mummu ja pappa oli kumpikin syntynyt 1915 ja mummuni muistutti aina, että oli nähnyt kolme sotaa. Hänen isänsä oli valkoisten toimesta ammuttu, kun hän oli kolmevuotias ja heitä jäi kuusilasta äidin huollettavaksi. Mummuni alkutaival oli erittäin kova ja hän lähti piiaksi jo kaksitoistavuotiaana. Tosin se oli hyvin tyypillistä siihen aikaan. Pappani kertoi 1930-luvusta miten poliittisesti agressiivista aikakausi oli. Hän oli metsuri ja metsätyömaille tuli vuoron perään agiteeraajat vasemmistosta ja oikeistosta. Isovanhempani meni naimisiin 1938, kun pappani pääsi sotaväestä. Melkein heti syttyikin talvisota ja heti perään jatkosota. Tätä aikakautta he muistelivat yhtenään kauhulla. Lapsuuden kodissani oli lähes jatkuvasti läsnä tieto siitä, että Suomi on itsenäisyydestään taistellut. Valitettavasti itsekin muistan sen miten julkisestikin vähäteltiin ja paheksuttiinkin veteraaneja ja sanottiin miksi menitte sotaan. Pappani oli viisivuotta etulinjassa lääkintämiehenä ja oleellisen sotamuisto minkä hänen kauttaa näin oli se ettei hän enää koskaan syönnyt liha-tai veriruokia. Omien sanojensa mukaan hän oli saanut jo oman annoksensa verestä, lihasta ja suolen pätkistä eikä halua niitä enää nähdä. Tämä olikin sitten hänen loppuvaiheinaan 1990-luvulla vaikea asia sairaaloissa ymmärtää ja luulen, että papan oli viimeisinä kuukausinaan tästä vakaumuksestaan luovuttava. Näin jälkikäteen ymmärrän etten osannut tarpeeksi napakasti tehdä hoitohenkilökunnalle selväksi, että kahdeksankymppinen veteraani on kasvissyöjä. Tämä piirre papassani sai minut kyllä

ymmärtämään, että hän on kokenut jotain sellaista mikä muutti hänet pysyvästi ja se pysyvä muutos oli läsnä joka päiväisessä elämässä.

Inkerin itsenäisyysmuistot

Ensimmäinen Suomen itsenäisyyteen liittynyt muistoni on Tsekkoslovakian miehitys syksyllä 1968. Olin silloin seitsemänvuotias ja päivänä jolloin Neuvostoliitto miehitti Prahan olin mummuni kanssa kaksin kotona. Muistan aina sen uutislähetyksen joka jää kesken ja toimittajan huuto katoaa radion piipitykseen  ja vinkunaan kesken hänen kuvauksensa miten Neuvostoliiton tankit seisovat Vaclavin aukiolla Prahassa. Voin vieläkin tavoittaa sen hiljaisuuden ja kauhun tunteen, kun mummuni kanssa odotimme pappaa metsätöistä kotiin. Mummu hiljaisella äänellä kertoi papalle, että Varsovan liiton joukot eli Neuvostoliiton sotavoimat ovat ylittäneet Tsekkoslovakian rajan. Pappa yritti saada radiosta kuuluumaan vielä lisää, mutta se vaan vinkui. Mummuni ja pappani pelkäsi, että myös Suomi voi joutua sotaan tässä liikehdinnässä. Heidän maailmassaan meidän itsenäisyys oli aina vaakalaudalla ja he olivat aina valmiita kuitenkin taistelemaan itsenäisyyden puolesta. 

Tämän jälkeen omat muistikuvat tulevat pitkään suomettumisen kauteen jolloin kaikkeen lupa saatiin Moskovasta. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että minusta ei olisi tullut yrittäjää vuonna 1980 ellei Suomi olisi ollut itsenäinen. Ensimmäisellä Leningradin matkalla 1985 tunsin suurta kiitollisuutta itsenäisyyttämme kohtaan. Se vastakohta olisi hyvä kaikkien ymmärtää ja nähdä. Me pelastuimme suurelta kurjuudelta, kun olimme itsenäisiä emmekä kuuluneet Neuvostoliittoon. Olin syvästi järkyttynyt pitkän aikaa tuon Lenigradin matkan jälkeen. Eniten minua järkytti lapset jotka oli puettu aivan samanlaisiin vaatteisiin kuin isäni kolmevuotiskuvassaan vuonna 1940. Lähes viidenkymmenenvuoden päästä ihmisillä oli samat vaatteet, kun meillä sodan aikana ja myös ruoka oli Leningradissa kammottavaa. Se kokemus toi konkreettisen kiitollisuuden itsenäisyydellemme. Olen tänä vuonna hyvin ilahtunut siitä, että itsenäisyyden juhlavuosi on otettu näin hienosti vastaan ja sitä juhlii aivan kaikki.