Kesäretki Ilmailumuseoon

Kesäloma on nyt ohitse ja olen innokkaasti palaamassa työhön, joten loma teki tehtävänsä ja koen itseni virkistyneeksi ja levänneeksi. Kesälomani oli poikkeuksellinen, koska vietin sen kotimaassa ja vähän epäilin pääsenkö työstä irti kotioloissa.

Etelä-Suomessa alasammutun neuvostopommikoneen jäännökset. 1939-1940. Museovirasto: Historian kuvakokoelma.

Työt unohtuu hyvän harrastuksen myötä

Nyt koin totaalisesti sen, miten tärkeää yrittäjälle ja muillekin hyvä harrastus on. Paneuduin niin innokkaasti Suomen ilmasotaan ja kaukopartioihin, etten töitä juuri muistanutkaan. Työn unohtumista helpotti myös se, että hoitola oli kiinni, enkä joutunut vastailemaan työhön liittyviin kysymyksiin. 

Meillä oli vuokrattuna mökki Jämsän läheltä ja tarkoitus olikin kierrellä hiukan Jyväskylän seutua. Tärkein tavoite oli Tikkakosken Ilmailumuseo ja se avasi minulle taas uudet näkymät talvi- ja jatkosotaan.

Tutustuessani näihin Suomen sotamuseoihin, päälimmäinen tunne on harmitus ja ärtymys. Nämä meidän sotamuseot ovat niin kulahtaneita ja vaatimattomia, että oikein hävettää. Suomalaisilla olisi kerrottavana sankaritarina erityisistä tapahtumista, mitkä tuntuvat jopa mahdottomilta toteuttaa ja tämä tarina on todellisuutta. 

Suomen talvi- ja jatkosota on aivan erityinen osa toisen maailmansodan tapahtumia ja siitä olisi takuulla ulkomaisetkin turistit kiinnostuneita. Nykyisin kiinnostus sotahistoriaan on lisääntynyt moninkertaisesti niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Nyt nelikymppiset, joiden isoisät ovat olleet sodassa, alkavat kiinnostua juuristaan ja sitä kautta kiinnostus sota-ajan tapahtumiin lisääntyy. Esimerkiksi jokainen sukututkimusta tekevä suomalainen törmää sotapäiväkirjoihin ja muuhun aineistoon, koska jokaisella sota-ajan eläneellä miehellä on ollut määrätty tehtävä ja hyvin monella naisellakin. 

Ulkomailla tämä on huomioitu aikoja sitten ja museoihin on satsattu rahaa ja niistä on tehty moderneja elämyskeskuksia. Esimerkiksi Puolassa, Unkarissa ja Englannissa on aivan upeita ja ihan uusiakin sotamuseoita, jotka ovat taloudellisesti kannattavia ja niihin on suorastaan jonot. Nyt, kun kiersin tuota Ilmailumuseoa, ihmettelin taas kerran miten tämä pieni kansa on voinut tämän tehdä. 

Ilmavoimat teki uskomattomia tekoja

Suomen ilmavoimat oli täysin alakynnessä, kun talvisota alkoi 30.11.-39 ja meillä oli sata konetta Neuvostoliiton tuhatta konetta vastaan ja myöhemmin määrä nousi kahteen tuhanteen. Tosin talvisodan aikana oli 67 päivää, jolloin oli niin huono sää, ettei koneet pystyneet nousemaan ilmaan. Vasta tammikuun puolessa välissä alkoi taistelutoiminta, mutta sitä ennen suomalaiset tekivät useita tiedustelulentoja, joiden merkitys oli suuri oikeiden liikkeiden valinnassa. 

Pakkanen rajoitti myös lentotoimintaa ja yleensä rauhan aikana yli -15 astetta oli pakkasraja, jolloin enää ei lennetty. Nyt pakkasrajakin unohdettiin, koska rintamalla oli joskus yli -40 pakkasastetta. Lennot lennettiin päivällä valoisana aikana ja mekaanikot korjasivat koneet yöaikaan, kun pakkanen oli kovimmillaan. Mitään lentokonesuojia ei ollut ja työt tehtiin taivasalla ja mekaanikot lämmittivät työkalunsa nuotiossa, jotta sormet eivät jäätyneet niihin kiinni.

Talvisodassa Neuvostoliitto kärsi 600 koneen tappiot ja Suomen ilmavoivat teki 3900 torjuntalentoa ja saivat 300 ilmavoittoa. Suomen ilmapuolustus oli myös erittäin tehokas verrattuna moneen muuhun maahan ja hävittäjäkoneiden pieni määrä korvattiin hyvällä ilmatorjunnalla. Talvisodassa ilmatorjunta pudotti noin 300 Neuvostoliiton konetta. Suomalaiset menettivät vain 62 lentäjää koko talvisodan aikana, mikä ei ole kuin noin 10% Neuvostoliiton menetyksistä. 

Talvisodassa kymmenen suomalaista olivat niin sanottuja lentäjä-ässiä ja tämän kansainvälisen nimityksen saivat kaikki, jotka oli pystyneet viiteen ilmataisteluvoittoon. Jorma Sarvanne oli ässien ässä, joka sai 13 ilmavoittoa ja pudotti eräässä taistelussa viidessä minuutissa 5-6 vihollisen konetta. 

Kaiken kaikkiaan Suomessa oli lentäjä-ässiä 87, kun jatkosotakin loppui. Suhteutettuna väkilukuun se oli ehdottomasti suurin määrä koko maailmassa. Jo tämäkin asia puoltaisi sitä, että ilmavoimat ansaitsisivat paljon paremman museon, jota katsomaan tultaisiin ulkomailtakin. 

Muistan aina pappani puheista, miten ylpeä hän oli omasta ilmapuolustuksesta. Hän kertoi heidän olleen etulinjassa pahassa tilanteessa, kun vihollisen maataistelukoneet ampuivat heitä. Muistan aina pappani helpottuneen ja ylpeän ilmeen, kun hän kertoi, miten omat koneet tulivat. Omat hävittäjät saivat vihollisen koneet lähtemään karkuun ja pappa sekä moni muu henkäisi helpotuksesta. Pappani selvästi luotti suuresti omiin ilmavoimiin ja ilo oli suuri, kun koneet tulivat näkyviin. 

Suomen ilmavoimat olivatkin luottamuksen arvoiset, koska rohkeus ja lentotaito korvasi koneiden mitättömän pienen määrän. Toivoisi todella, että meillä olisi museo, jossa kerrottaisiin nämä tosiasiat mielenkiintoisesti nykytekniikkaa käyttäen. Nyt ilmailumuseon seinillä oli auringon haalistamia kuvia ja esille asettelu oli 60-luvulta. Lattia oli täynnä lentokoneiden moottoreita, jotka kiinnostavat vain pientä osaa kävijöistä. Näytteillä oli myös ihan kaikkea, mikä ei ilmavoimiin edes liittynyt. Vitriineissä oli jopa keskiaikainen verkkohaarniska paita, vanhoja miekkoja ja käsiaseita. Niillä ei ollut mitään tekemistä ilmavoimien kanssa.

Yksi asia mikä minua häiritsee kotimaisissa sotamuseoissa on se, että perheet tuovat niihin pikkulapset leikkimään. Tosiasioihin on vaikea keskittyä, kun nytkin 2-3 vuotiaat lapset kiljuivat ja huusivat ja hiukan vanhemmat vekarat huitoivat hikipäässä lentokoneiden joukossa. Tietysti on hyväksi, että lapset osataan tuoda museoihin, mutta oikea käytös pitäisi osata myös. Olen monessa maassa nähnyt, että museossa on tehty oma alue pikkulapsille ja muihin osiin on ikärajasuositus. Koen suorastaan ahdistavaksi, että lapset pitävät leikkipaikkanaan asioita, jotka tarvitsisivat suuren kunnioituksen. Tosin vaikuttaa siltä, ettei näillä lasten kolmekymppisillä vanhemmillakaan ole mitään käsitystä hyvästä käytöksestä. 

Monessa ulkomaisessa sotamuseossa asiat on esitetty niin mielenkiintoisesti, että vähemmänkin kiinnostuneet katsojat tempautuvat mukaan. Tietotekniikalla saadaan aikaan mielenkiintoisia tapoja esittää asiat niin, että ihmisten mielenkiinto säilyy ja asiat jäävät mieleen.